— Te tunnette siis minut? kysyi Christophe.
— Oh, tokihan! vastasi poika, niin lapsellisen ihailevalla äänellä, että Christophen turhamaisuus nautti siitä.
He jatkoivat pakinaansa. Nuori poika oli usein nähnyt Christophen konsertissa; ja hänen mielikuvituksensa oli joutunut kiihkeään liikkeeseen kaikesta, mitä hän oli hänestä kuullut kerrottavan. Tätä ei hän Christophelle sanonut, mutta Christophe tunsi sen, ja hän oli hämmästynyt ja hyvillään. Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä puhuteltiin moisella kunnioituksesta liikutetulla äänellä. Hän kyseli matkatoveriltaan edelleen seutujen historiaa, joiden läpi laiva kulki; toinen levitteli nähtäville melkoisen äskettäin hankittuja tietojaan; ja Christophe ihaili hänen oppineisuuttaan. Mutta tämä kaikki oli ainoastaan seurustelun verukkeena; heitä kumpaakin veti toisen puoleen halu tutustua toisiinsa. He eivät uskaltaneet koskea siihen kohtaan. Mutta he palasivat siihen aina kautta rantain, hapuilevilla kysymyksillä. Viimein tekivät he ryhdikkään päätöksen; ja Christophe sai kuulla, että hänen uusi ystävänsä oli "herra Otto Diener", erään rikkaan kaupunkilaiskauppiaan poika. Sitten ilmeni luonnollisestikin, että heillä oli yhteisiä tuttuja, ja viimein heidän kielensä kanta laukesi kokonaan, ja he puhelivat innostuneesti keskenään, kunnes laiva laski sen kaupungin rantaan, jonne Christophe oli matkalla. Myöskin Otto oli menossa sinne. Se sattuma tuntui heistä hämmästyttävältä; ja Christophe ehdotti, että he lähtisivät hiukan yhdessä kävelemään ja katselemaan, hänen päivällisaikaansa odottaessaan. He samosivatkin pian poikki maaseudun. Christophe oli tuttavallisesti pistänyt kätensä Oton kainaloon ja kertoi nyt hänelle suunnitelmiaan, aivan kuin olisi tuntenut hänet pienestä saakka. Hän oli saanut olla niin kovasti ikäistensä lasten seuraa vailla, että hän iloitsi kuvaamattomasti tutustumisestaan tähän nuoreen poikaan, joka oli hyvin kasvatettu, sivistynyt ja häneen mieltynyt. Aika kului, eikä Christophe sitä huomannut. Diener, joka oli ylpeä nuoren muusikon luottamuksesta, ei uskaltanut huomauttaa hänelle, että hänen päivällisaikansa oli jo mennyt. Viimein arveli hän velvollisuudekseen muistuttaa hänelle siitä; mutta Christophe kiipesi paraikaa ylös metsäistä vuoren kuvetta ja vastasi, että ensin heidän täytyy päästä huipulle; ja kun he sinne pääsivät, heittäytyi hän ruohikkoon aivan kuin jäädäkseen sinne koko päiväksi. Neljännestunnin kuluttua kuiskasi Diener jälleen arasti, kun näki, ettei Christophe tuntunut aikovan siitä liikahtaakaan:
— Entä ne päivällisenne?
Christophe loikoi suoranaan maassa, kädet pään alla, ja vastasi rauhallisesti:
— Roskaa!
Sitten hän katsoi Ottoon, näki, että hän oli aivan kauhistunut, ja purskahti nauruun:
— Täällä on liian hyvä olla, selitti hän. Minä en sinne menekään.
Odottakoot, jos tahtovat!
Hän kohottausi toiselle syrjälleen:
— Onko teillä kiire? Eihän, vai mitä? Tiedättekös, mitä meidän pitäisi tehdä? Eikö mennä syömään yhdessä päivällistä? Minä tunnen täällä erään ravintolan.