Surulliset olivat hänen hetkensä, perheen istuessa illalla aterialla, lampun ympärillä, tahraisella liinalla peitetyn pöydän ääressä, hetket, jolloin hänen täytyi kuunnella toisten joutavaa lorua ja heidän leukainsa maiskutusta, noiden olentojen, joita hän halveksi, joita hän surkutteli ja sittenkin rakasti! Ainoastaan äiti-parkaan tunsi Christophe olevansa yhdistetty keskinäisen hellyyden siteillä. Mutta Louisa ahersi päivät päästään työssä niinkuin hänkin, ja illalla oli hän väsymyksestä aivan sammunut; hän ei puhunut melkein mitään, ja aterian jälkeen hän nukkui tuolilleen sukkia parsiessaan. Sitäpaitsi hän oli niin hyvä, ettei näyttänyt voivan luokitella tunteitaan ja jakaa niitä eri tavalla kullekin heistä, miehelleen ja kolmelle pojalleen; hän rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti. Christophe ei löytänyt hänessä sitä uskottua, jota hän olisi min kipeästi kaivannut.
Niinpä sulkeutuikin hän itseensä. Hän oli vaiti kokonaisia päiviä yhtä mittaa, täyttäen yksitoikkoisen ja vaivaloisen velvollisuutensa ikäänkuin äänettömällä raivolla. Sellainen elämäntapa oli vaarallinen varsinkin murros-iässä olevalle lapselle, jolloin ruumiinrakenne on arkatuntoinen ja altis monenmoisille vahingoille ja saattaa vääristyä koko elämän ajaksi. Christophen terveys kärsi siitä ankarasti. Hän oli saanut suvultaan perinnöksi vahvan luurakenteen, oivat lihakset ja puhtaan veren. Mutta tuo voimakas ruumis näytti ainoastaan antavan tuskalle sen enemmän kalvamista, kun luonnottomat ponnistukset ja liian varhaiset huolet olivat kerran avanneet sille tien, josta se voi murtautua sisään. Jo sangen aikaisin huomattiin hänessä vakavia hermohäiriöitä. Pienenä poikana hän pyörtyi ja sai suonenveto- ja oksennus-kohtauksia, jos hänelle tuli jokin mielipaha. Seitsemän, kahdeksan vuoden ikäisenä, aikana, jolloin hän antoi ensimäisen konserttinsa, nukkui hän hyvin huonosti: hän puhui, huusi, nauroi, itki unissaan; ja tämä sairaaloinen taipumus uudistui joka kerta, kun hänen elämässään tapahtui jotain jännittävää. Sitäpaitsi kärsi hän julmaa päänsärkyä, joka oli milloin kuin vihlaisevia kipuja niskassa ja ohimoissa, milloin ikäänkuin lyijyinen lakki aivojen ympärillä. Hänen silmiänsä pakotti: joskus pisti niihin niinkuin olisivat neulat lävistäneet hänen silmäkolonsa; ja joskus hän sokaistui niin, ettei voinut lukea; hänen täytyi keskeyttää työnsä muutamaksi minutiksi. Riittämätön, epäterveellinen ravinto ja ateriain epäsäännöllinen aika turmelivat hänen oivallisen vatsansa. Häntä kiusasivat kivut sisälmyksissä ja katarri vei hänen voimiaan. Mutta mikään ei tuottanut hänelle suurempia tuskia kuin sydän: se toimi mielettömän epäsäännöllisesti; millein hyppi se myrskyisessä tahdissa hänen rinnassaan, niin että tuntui kuin se olisi ollut halkeamaisillaan, milloin se tuskin tykki, kuin se olisi aikonut pysähtyä. Öisin oli lapsen ruumiinlämpö peloittavain vaihtelujen alainen; se muuttui täydellisestä kuumetilasta ilman väliasteita anemian kaltaiseksi. Hänen jäseniään poltti, hän tärisi vilusta, hänet valtasi ahdistus, hänen kurkkuaan tukehutti, hänelle nousi kaulaan ikäänkuin pallo, joka esti häntä hengittämästä. — Luonnollisesti kärsi hänen mielikuvituksensa siitä: hän ei uskaltanut kertoa läheisilleen kaikkea, mitä hän pelkäsi; mutta hän tarkkasi vaivojaan lakkaamatta ja niin juurta jaksain, että se vain lisäsi kärsimyksiä ja loi uusia. Hän uskoi sairastavansa kaikkia tauteja, yhtä toisensa jälkeen; hän luuli tulevansa sokeaksi; ja kun hän sai usein kulkiessaan pyörtymiskohtauksia, niin hän pelkäsi kaatuvansa joskus kuolleena maahan. — Aina tuo kauhea kammo, että hänen kehityksensä keskeytyisi puoliväliin, että hän kuolisi ennen aikaansa, kiusasi, ahdisti ja kannusti häntä samalla kertaa. Ah, jos hänen täytyisi kuolla, niin ei toki vielä, ei ennenkuin hän oli voittanut!…
Voitto… kas siinä se ajatus, joka ei lakkaa häntä polttamasta, vaikka hän tuskin sitä ajattelee; joka pitää häntä yllä koko tässä hänen elämänsä äitelyydessä, väsymyksessä, keko sen löyhkävässä suossa! Se on hämärä ja valtava aavistus, mikä hänestä kerran tulee ja mikä hän jo on!… Mitä hän sitten on? Kivuloinen ja hermostunut lapsiko, joka soittaa viulua orkesterissa ja kirjoittaa keskinkertaisia konsertteja? — Ei, Hän on paljoa enempää kuin se lapsi. Se, mitä nähdään, on ainoastaan kotelo, yhden päivän ilmiö. Se ei ole hänen olemuksensa. Ei ole minkäänlaista yhteyttä hänen olemuksensa ja hänen kasvojensa ja ajatustensa nykyisen muodon välillä. Hän tietää sen kyllä hyvin. Jos hän katselee itseään kuvastimesta, ei hän tunne itseään. Tuo leveä ja punainen naama, pörhöttävät kulmakarvat, pienet, kuopistaan kiiltävät silmät, tuo tökerö, paksupäinen nenä ja leveät sieraimet, laajat leukaluut, jörö suu, koko tuo ruma ja jokapäiväinen naamio on vieras hänen totiselle olemukselleen. Hän ei tunne itseään edes omissa teoksissaan. Hän arvostelee itseään, hän tietää, miten joutavaa kaikki se on, mitä hän on luonut, kaikki, mitä hän nykyään on. Ja kuitenkin on hän aivan varma siitä, mikä hänestä kerran tulee ja mitä hän silloin tekee. Hän soimaa usein itseään tuollaisen varmuuden tähden, niinkuin se olisi ainoastaan hänen ylpeytensä luoma valhe; ja hänestä on mieluisaa nöyryyttää silloin itseään, rangaista pilkalla itseään. Mutta se varmuus pitää puolensa, sitä ei voi mikään hävittää. Tekipä hän tai ajatteli mitä tahansa, mikään aatos, mitkään teot, mitkään toimet eivät voi sitä tyydyttää eivätkä kahlia; hän tietää, hänellä on tuo omituinen tunto, että parhain hänessä ei ole se, mitä hän on nykyään, vaan se, mikä hänestä tulee, tulee huomenna. Hänestä tulee!… Hän loimuaa tuota uskoa, hän juopuu sen valon hohteesta! Ah, ettei vaan tämä päivä pysäyttäisi hänen kulkuaan! Kun hän vaan ei kompastuisi johonkin kavalaan ansaan, joita tämä päivä lakkaamatta virittää hänen eteensä!
Niin sysää hän purttansa läpi päivien kuohuvan virran, kääntämättä silmäänsä oikealle tai vasemmalle, seisten horjumatta peräsimessä, katse terävänä, suunnattuna päämaaliin, levon paikkaan, loppukohtaan, jonka hän sielussaan näkee. Orkesterissa, loruavain soittajain joukossa, kotonaan pöydän ääressä omaisten parissa, linnassa, soittaessaan ruhtinaallisten marionettien huviksi, ajattelematta, mitä soittaa, — aina elää hän tulevaisuudessa, tuossa epävarmassa tulevaisuudessa, jonka yksi ainoa tomuhiukkanen voi ikipäiviksi tuhota, — ei väliä, — siinä hän kuitenkin elää!
Hän istuu vanhan pianonsa edessä, ullakkokamarissaan yksin. Ilta hämärtyy. Päivän viimeinen hohde kiiluu nuottivihkoon. Hän kiusaa silmiään lukeakseen viimeiseen valonpilkahdukseen saakka. Kuolleitten suurten sydänten lämpö, joka henkii noilta mykiltä sivuilta, täyttää hänet rakkaudella. Hänen silmiinsä hersyvät kyynelet. Hänestä tuntuu kuin jokin rakas olento seisoisi hänen takanaan, kuin lempeä hengitys hyväilisi hänen poskeaan, kuin kaksi kättä kietoutuisi hänen kaulaansa. Hän kääntyy, hänen selkäänsä karmii. Hän tuntee, hän tietää, ettei hän ole yksin. Häntä rakastava ja rakastettu sielu on siellä, hänen takanaan. Hän vaikeroi, ettei saa sitä käsiinsä. Ja kuitenkin on tuossa katkeruuden varjossa, joka yhtyy hänen haltiotilaansa, salaperäinen suloutensa. Surukin säteilee valoa. Hän ajattelee rakkaita mestareitaan, noita menneitä neroja, joiden sielu elää yhä musiikissa, jonka he olivat aikoinaan eläneet. Rakkaudesta paisuvin sydämin hän ajattelee onnen ylenpalttisuutta, jota nuo kunniakkaat ystävät muinoin mahtoivat nauttia, koskapa heiastus heidän onnestaan on jo näin hehkuva. Hän unelmoi olla sellainen kuin he, säteillä ympärilleen tuota rakkautta, jonka pieninkin pilkahdus valaisee jumalallisella hyväilyllä hänen kurjaa elämäänsä. Olla puolestaan jumala, olla ilon lähde, elämän aurinko!…
Oi, kun hänestä kerran tulee niiden vertainen, joita hän rakastaa, kun hän saavuttaa sen häikäisevän onnen, jota hän haluaa, silloin hän huomaa sen kuvitelmansa…
II.
OTTO
Eräänä sunnuntaina oli Christophen Musik Direktor Tobias Pfeiffer kutsunut hänet luokseen päivälliselle pieneen maataloonsa, joka hänellä oli noin tunnin matkan päässä kaupungista, ja Christophe lähti rheiniläisellä jokilaivalla sille retkelle. Kannella hän istuutui erään ikäisensä nuoren pojan viereen, joka hyvin kohteliaasti antoi hänelle tilaa. Christophe ei sitä seikkaa huomannutkaan. Mutta kun hän hetken päästä tunsi, ettei vierusmies lakannut häntä tarkastelemasta, niin kääntyi hän katselemaan häntä. Poika oli vaaleaverinen, hänen poskensa olivat pyöreät ja punaiset; hänellä oli säntillinen jakaus toisella puolella päätä ja ylähuulessa hienoa parranhaiventa; hän näytti viattomalta kuin suuri nukke, vaikka hän kaikin voimin koetti esiintyä täydellisenä gentlemannina; hänen pukunsa oli erittäin huolestettu: flanellipuku, vaaleat hansikkaat, valkeat vaatekengät, kaulassa vaaleansininen liina; ja kädessä hänellä oli pieni kävelykeppi. Hän katseli syrjästä Christopheen, kääntämättä kuitenkaan päätänsä, niska jäykkänä kuin uteliaalla kukolla; ja kun Christophe puolestaan vilkaisi häneen, niin hän punastui korvia myöten, veti taskustaan sanomalehden ja oli hyvin vakavasti syventyvittään lukemiseen. Mutta joku hetki sen jälkeen syöksyi hän ottamaan maasta Christophen pudonnutta hattua. Christophe oli aivan ällistynyt tästä kohteliaisuudesta ja katseli uudestaan poikasta, joka silloin taas punastui; Christophe kiitti lyhyesti, sillä hän ei pitänyt kohteliaasta hääräilystä ja vihasi muiden huolenpitoa hänestä. Kuitenkin kohtaus pohjaltaan hyväili hänen itserakkauttaan.
Pian hän kuitenkin unohti koko asian; hänen huomionsa kiintyi maisemaan. Pitkään aikaan ei hän ollut päässyt kaupungista; ja niinpä nauttikin hän nyt syvin siemauksin ilmasta, joka leyhähteli hänen kasvoilleen, aaltojen lipinästä laivan kupeissa, veden vapaudesta ja rantojen vaihtelevista näyistä: harmaita ja tasaisia rinteitä, ja tuuheissa ryhmissä piilipuita, jotka kylpivät puolirunkoa myöten vedessä, gootilaisten tornien ja mustaa sauhua tupruttavien tehtaanpiippujen kruunaamia kaupunkeja, vaalean vihreitä viinimäkiä ja vuorenhuippuja, joista kerrottiin kaikenlaisia taruja. Ja kun hän suorastaan huudahteli ihastuksesta, niin uskalsi hänen vierusmiehensä nyt mainita hänelle aralla äänellä joitakin historiallisia seikkoja, jotka koskivat eräitä ohitse meneviä, taitavasti korjattuja ja muratin verhoamia raunioita; nuori herra itse näytti tulleen matkalle juuri niitä katsellakseen. Christophe teki nyt hänelle joukon innostuneita kysymyksiä. Toinen kiiruhti vastaamaan, onnellisena, että sai näyttää tietojaan; ja vastatessaan kääntyi hän aina kohteliaasti Christophen puoleen ja kutsui häntä joka kerran arvonimellä: "Herra Hof Violinist".