Näiltä tunneilta täytyi hänen rientää juoksujalkaa teatteriharjoituksiin. Usein ei hänellä ollut aikaa syödä aamiaistakaan; hän pisti vain taskuunsa palan leipää ja leikkeleitä, jotka hän sitten söi väliaikoina. Joskus hän sai olla Musik Direktor Tobias Pfeifferin viransijaisena, orkesterin johtajan, joka seurasi mielenkiinnolla hänen kehitystään ja opetti häntä toimittamaan silloin tällöin hänen tehtäväänsä orkesterin harjoituksissa. Sitäpaitsi täytyi hänen ajatella omaakin musikaalista kasvatustaan. Toiset pianotunnit veivät hänen aikansa iltanäytännön alkuun saakka. Ja usein pyydettiin hänet illalla näytännön jälkeen soittamaan vielä hoviin. Siellä hänen täytyi esiintyä tunnin tai parikin. Ruhtinatar oli ymmärtävinään musiikkia; hän rakasti sitä suuresti, vaikka ei ollut koskaan osannut eroittaa hyvää huonosta. Hän vaati Christophea esittämään hassunkurisia ohjelmia, joissa joutavanpäiväiset rapsodiat rehentelivät mestariteosten seassa. Mutta ruhtinattaren suurin huvi oli kuitenkin antaa Christophen improvisoida; ja hän valitsi hänelle aiheet, jotka aina olivat suorastaan äitelän sentimentaaleja.
Christophe lähti sieltä sydänyön tienoissa upouupuneena, tyhjin vatsoin; hänen käsiään tulisti, päätä poltti kuin kuumeessa. Hiki kihosi hänen ruumiistaan; ja ulkona satoi joskus lunta tai oli jääkylmä sumu. Hänen täytyi kulkea läpi puolen kaupunkia ennenkuin hän pääsi kotiin; hän meni jalkaisin, hampaat kalisivat vilusta, häntä itketti ja hän oli nukkua seisoalleen; hänen täytyi varoa, ettei olisi tahrannut vesilätäköissä ainoaa iltapukuaan.
Hän pääsi komeroon, jossa hän asui yhä edelleen veljiensä kanssa; ja koskaan ei hänen elämänsä äitelyys ja epätoivo, koskaan ei hänen yksinäisyytensä tunne ahdistanut häntä enemmän kuin hetkellä, jolloin hän tuossa ummehtuneelta löyhkäävässä kopissa viimeinkin sai heittää pois kurjuutensa ikeen. Tuskin oli hänellä voimaa riisuutua. Onneksi valtasi hänet heti, kun hän painoi päänsä pielusta vasten, niin raskas uni, että hän vaipui tiedottomuuteen tuskistaan.
Kesällä täytyi hänen nousta ylös aamun valjetessa, talvella usein aikaisemminkin. Hän tahtoi työskennellä omiakin tarkoituksiaan varten: nuo hetket kello viiden ja kahdeksan välillä olivat ainoat, jolloin hän sai sen vapauden; ja kuitenkin oli hänen pakko uhrata osa niistäkin tilaustöihin; sillä hänen Hof Musicus-arvonsa ja ruhtinaan hänelle suoma suosio velvoittivat hänet sepittämään virallisia sävellyksiä hovijuhliin.
Niin oli hänen elämänsä myrkytetty lähteisiinsä saakka. Eivät edes hänen haaveensa saaneet olla vapaat. Mutta, kuten aina käy, pakko paisutti ne sitä voimakkaammiksi. Kun mikään ei estä toimintaa, menettää sielu usein kaiken syyn toimia. Kuta ahtaammalle Christophe suljettiin huolten ja keskinkertaisten tehtävien vankilaan, sitä rajummin tunsi hänen kapinoiva sydämensä riippuvaisuutensa. Kahleettomassa elämässä hän olisi varmaankin antautunut nuoruuden onnellisten hetkien sattumiin ja leppoisaan joutenoloon. Nyt, kun hän oli vapaana ainoastaan pari tuntia päivässä, kuohui hänen voimansa niinkuin koski kahden kallioseinän välissä. Taiteelle on hyvä kuri pusertaa ponnistuksensa horjumattomien rajain sisälle. Siinä mielessä voi sanoa, että puute on mestari kehittämään paitsi ajatusta, myöskin muotoa; se opettaa sielulle samoin kuin ruumiillekin kohtuutta. Kun aika ja sanojen määrä on mitattu, ei puhu tarpeettomia, vaan tottuu ajattelemaan ainoastaan olennaista. Se, jolla on vähän aikaa elääkseen, elää kaksin verroin.
Niin kävi myöskin Christophen. Keskellä orjuuttaan tuli hän täysin tietoiseksi vapauden arvosta; eikä hän hukannut kalliita minutteja hyödyttömiin tekoihin tai sanoihin. Hänen luontaista taipumustaan kirjoittaa rajattoman laajasti, noudattaen kaikkia rehellisen, mutta valintakykyä omistamattoman sielun oikkuja, oikaisi nyt pakko ajatella ja toimia mahdollisimman paljon niin lyhyessä aikaa kuin suinkin. Millään seikalla ei ollut syvempää vaikutusta hänen taiteelliseen ja moraaliseen kehitykseensä: ei opettajain neuvoilla eikä mestariteosten esimerkillä. Hän tottui näinä vuosina, jolloin luonne muodostui, pitämään musiikkia erikoisena, täsmällisenä kielenä, jossa jok'ainoalla nuotilla on varma merkityksensä; ja samalla alkoi hän suorastaan vihata säveltäjiä, jotka puhuvat, vaikkei heillä ole mitään sanottavaa.
Kuitenkaan eivät sävellykset, joita hän siihen aikaan kirjoitti, vielä läheskään ilmaisseet täydellisesti häntä itseään, sillä hän ei ollut vielä täydellisesti löytänyt itseään. Hän etsi minuuttaan keskeltä perittyjen tunteiden sekavaa joukkoa, jotka kasvatus määrää lapselle aivankuin toiseksi luonteeksi. Hänellä oli ainoastaan hämärä aavistus oikeasta olemuksestaan; sillä hän ei ollut vielä kokenut nuoruuden intohimoja, jotka vapauttavat persoonallisuuden lainavaatteista, niinkuin ukkosen jyrähdys puhdistaa taivaan usvista. Hämärät ja voimakkaat aavistukset sekaantuivat hänessä vierailta saatuihin vaistomaisiin vaikutelmiin, joista hän ei voinut vapautua. Hän oli harmissaan tällaisesta valheellisuudesta. Hän oli lohduton, kun näki, miten paljon kehnompi hänen kirjoittamansa oli hänen ajatustaan. Hän epäili katkerasti itseään. Mutta hän ei voinut taipua näin noloon tappioon; hän raivosi ainaisessa halussa tehdä jotain parempaa, säveltää jotain oikeaa. Aina hän kärsi haaksirikon. Saatuaan kirjoittaessaan nauttia tuokion häikäisevistä kuvista, hän pian huomasi, ettei kirjoitetulla ollut mitään arvoa; hän repi sen rikki, hän poltti kaikki, mitä sai aikaan. Ja häpeänsä päällisiksi täytyi hänen nähdä viralliset sävellyksensä, hänen töistään kaikkein ala-arvoisimmat, säilytettyinä, voimatta niitä tuhota, — konsertti: Kuninkaallinen Kotka, sepitetty ruhtinaan syntymäpäiviksi, — ja kantaatti: Pallaan Hymen, kirjoitettu prinsessa Adelaiden hääjuhliin, — julkaistuina kalliissa asussa, loistopainoksina, jotka ikuistivat hänen typeryytensä seuraaviin vuosisatoihin, — sillä seuraaviin vuosisatoihin hän uskoi. — Ja niinpä hän suorastaan itki alennustilaansa.
Kuumeisia vuosia! Ei lepoa, ei rauhan hetkeä. Ei mitään ajanrattoa keskellä mieletöntä työtä. Ei leikkejä, ei ystäviä. Kuinka hänellä sellaisia olisi ollut? Iltapäivin, jolloin muut lapset olivat huvittelemassa, istui pikku Christophe tarkasta työstä ryppyisin otsin orkesterissa nuottitelineidensä ääressä, tomuisessa ja huonosti valaistussa teatterisalissa. Ja illoin, kun toiset lapset olivat jo nukkumassa, oli hän yhä vielä siellä, herpautuneena tuolillaan ja nääntymäisillään väsymyksestä.
Veljesten välit eivät olleet tuttavalliset. Nuorin, Ernest, oli kaksitoista-vuotias: hän oli pieni vetelehtijä, julkea ja paheisiin taipuva, joka vietti päivänsä toisten samanlaisten vintiöiden seurassa ja oli heidän parissaan oppinut paitsi huonoa käytöstä myöskin epäilyttäviä pahoja tapoja; niitä ei kunniallinen Christophe ollut voinut edes aavistaakaan, ja hän suorastaan kauhistui, kun hän eräänä päivänä ne huomasi. Toinen, Rudolf, joka oli Theodor-enon suosikki, aikoi kauppa-alalle. Hän oli järjestystä rakastava ja rauhallinen, mutta salavihainen; hän luuli olevansa paljon parempi Christophea eikä hyväksynyt hänen isäntävaltaansa talossa, vaikka hänestä oli varsin luonnollista syödä hänen leipäänsä. Hän oli yhtynyt Theodorin ja Melchiorin kaunaan Christophea kohtaan ja levitteli heidän pilkallisia juorujaan. Kumpikaan toisista pojista ei pitänyt musiikista; ja Rudolf oli sitä suorastaan halveksivinaan, kuten enokin, jota hän aina matki. Christophe käsitti tehtävänsä perheenpäänä vakavasti; pikku pojat olivat koettaneet hänen valvonnastaan ja kehoituksistaan kiusautuneina ruveta niskuroimaan; mutta Christophen nyrkit olivat lujat ja tietoisuus hänen oikeudestaan vahva, ja niinpä pakotti hän heidät pysymään aisoissaan. Ja kuitenkin tekivät he hänelle mitä tahtoivat, he käyttivät väärin hänen herkkäuskoisuuttaan, virittivät hänelle loukkuja, joihin hän aina lankesi; he kiristivät häneltä viekastellen rahaa, valehtelivat häikäilemättä ja pilkkasivat häntä selän takana. Lempeäluonteinen Christophe antoi aina puijata itseään; hänellä oli niin suuri hellyyden tarve, että yksi ainoa kaunis sana riitti hänet lepyttämään. Hän olisi antanut heille kaikki anteeksi, jos olisi saanut heiltä rakkautta. Mutta Christophen luottamus sai julman iskun, kun hän kerran kuuli heidän nauravan hänen tyhmyydelleen, tekeydyttyään ensin rakkaiksi ja saatuaan Christophen heltymään kyyneliin saakka: sellaisella kujeella veivät he häneltä hänen kultakellonsa, ruhtinaan lahjan, jota he nyt kärkkyivät. Christophe halveksi heitä, ja kuitenkin hän antoi pettää edelleen itseään, niin vastustamaton halu hänellä oli uskoa toisista hyvää ja rakastaa. Hän tiesi sen kyllä, hän raivosi omaa luontoaan vastaan, ja löylytti kunnollisesti veljiään, kun huomasi, että he taas kerran olivat vehkeilleet hänen kustannuksellaan. Se ei kuitenkaan estänyt häntä nielemästä kohta uudestaan syöttiä, jonka he suvaitsivat hänelle heittää.
Mutta vieläkin katkerampi kärsimys odotti häntä. Rehellisyyttä harrastavain naapurien suusta hän kuuli, että hänen isänsä panetteli häntä. Pöyhkeiltyään poikansa menestyksellä ja kerskuttuaan sillä kaikkialla, oli Melchior nyt kyllin häpeällinen kadehtiakseen Christophea, ja koetti siis halventaa häntä. Se oli niin raukkamaista, että se suorastaan itketti. Poika ei saattanut enää halveksimisesta muuta kuin kohauttaa hartioitaan; siitähän ei voinut edes vihastuakaan; sillä isä oli syyntakeeton teostaan ja katkeroitunut omasta kohtalostaan. Christophe ei virkkanut mitään; hän pelkäsi sanovansa liian tuimat sanat, jos olisi puhunut. Mutta hänen sydämensä oli tuskan murtama.