— Olkaa hyvä ja antakaa se tänne, toisti vanhus rauhallisesti, aivan kuin ei olisi kuullut.
Christophen täytyi antaa hänelle tuo rutistunut paperilappu; mutta hän alkoi hokea heti jotain, kokonaisen virran sekavia sanoja, ja ojensi yhä kättään saadakseen kirjeensä takaisin. Hänen Ylhäisyytensä avasi huolellisesti paperin, luki sen, katseli Christophea, antoi hänen solkata selityksiään, ja keskeytti viimein veitikkamainen vilahdus silmissään:
— Se on hyvä, herra Krafft. Anomuksenne on hyväksytty.
Hän hyvästeli Christophea kättä pistäen ja ryhtyi jälleen kirjoittamaan.
Christophe meni ulos aivan murtuneena.
— Älä ole suutuksissasi, Christophe, sanoi äskeinen virkailija hänelle, kun poika tuli takaisin kansliaan. Christophe antoi hänen puristaa kättään, tohtimatta nostaa katsettaan maasta. Sitten näki hän olevansa ulkona linnan edustalla. Hän oli aivan mieletön häpeästä. Kaikki, mitä hänelle oli sanottu, palasi hänen muistoonsa; ja hän oli tuntevinaan loukkaavaa ivaa ihmisten säälissä, jotka kunnioittivat ja surkuttelivat häntä. Kun hän tuli kotiin, vastasi hän tuskin jonkin ärtyneen sanan Louisan kysymyksiin, aivan kuin hän olisi kantanut äidilleen kaunaa siitä, mitä hän nyt oli tehnyt. Häntä kalvoi omantunnon vaiva, kun hän ajatteli isää. Hän aikoi tunnustaa Melchiorille kaikki, pyytää häneltä anteeksi. Melchior ei ollut kotona. Christophe odotti häntä unta silmiinsä saamatta puoleen yöhön. Kuta enemmän hän isää ajatteli, sitä julmemmin hänen tuntonsa häntä vaivasi; hän ihannoi isäänsä; hän kuvitteli, että isä oli heikko, hyvä, onneton, kaikkein lähimpiensä pettämä. Tuskin hän kuuli hänen askeleensa portaissa, niin hypähti hän vuoteesta juostakseen häntä vastaan ja heittäytyäkseen hänen syliinsä. Mutta Melchior tuli kotiin niin inhoittavan juovuksissa, ettei Christophe tohtinut lähestyä häntä; ja hän hiipi takaisin vuoteeseensa ajatellen katkeran pilkallisesti kauniita haaveitaan.
Kun Melchior joku päivä myöhemmin kuuli, mitä oli tapahtunut, tuli hänelle suunnaton raivon puuska; ja vaikka Christophe koetteli rukoilla ja estellä, meni hän mekastamaan siitä linnaan. Mutta hän tuli sieltä takaisin sangen nolona, eikä hiiskunut sanaakaan, miten hänen siellä oli käynyt. Hänet oli otettu sangen huonosti vastaan. Hänelle oli sanottu, että hänen olisi viisainta käyttää toisenlaista kieltä, — että hänen oli sallittu pitää eläkkeensä ainoastaan poikansa vuoksi, ja että jos hän vasta tekisi pienimmänkm skandaalin, niin se häneltä lakkautettaisiin. Niinpä olikin Christophe sangen hämmästynyt ja keventyneellä mielellä, kun hän näki isänsä myöntyvän vastaiseen asemaansa, jopa kerskuvankin, että hän oli itse, omasta alotteestaan ryhtynyt tähän uhraukseen.
Se ei kuitenkaan estänyt Melchioria toitottamasta kaupungilla, että hänen vaimonsa ja lapsensa ryöstivät hänet puti-puhtaaksi; että hän oli kieltäytynyt heidän tähtensä kaiken ikänsä, ja nyt hänet jätettiin kärsimään puutetta. Hän koetti myöskin houkutella Christophelta rahaa kaikenlaisilla liehittelyillä ja ovelilla juonilla, jotka pyrkivät naurattamaan Christophea, vaikkei moinen tosiaan antanut syytä iloon. Mutta kun Christophe piti puolensa, luopui Melchior viimein niistä yrityksistä. Tuon neljätoista-vuotiaan lapsen ankarat ja arvostelevat silmät nöyryyttivät Melchioria ilkeästi. Mutta hän kosti salaa oveloilla kepposilla. Hän meni kapakkaan, joi ja kestitsi muita sydämensä halusta, eikä maksanut laskuaan, vaan väitti, että hänen poikansa asia oli nyt suorittaa hänen velkansa. Christophe ei siitä kieltäytynyt, sillä hän pelkäsi siten vaan lisäävänsä häpeäänsä; ja niinpä hän ja Louisa raatoivat kaikin voimin maksaakseen Melchiorin velkoja. — Viimein tuli Melchior aivan välinpitämättömäksi koko soittajan-viralleen, kun hän ei kerran itse saanut kantaa siitä palkkaansa; ja hän jäi pois niin usein paikaltaan teatterista, että hänet ajettiin Christophen rukouksista huolimatta viimein pois. Poika sai siis nyt yksin elättää isänsä, veljensä ja koko perheen. Näin tuli Christophesta neljätoista-vuotiaana perheenpää.
Christophe otti päättävästi tämän raskaan taakan kantaakseen. Ylpeys kielsi häntä turvautumasta ihmisten armeliaisuuteen. Hän vannoi itsekseen selviävänsä asiasta omin voimin. Hän oli pienestä saakka kärsinyt kovin nähdessään äitinsä ottavan vastaan armopaloja; se oli ainainen riidanaihe heidän välillään, kun tuo kunnon nainen palasi kotiin riemuissaan siitä, että oli saanut joltakin suojelushaluiselta rouvalta lahjan. Louisa ei nähnyt siinä mitään ilkeää, vaan iloitsi, sillä saattoipa hän tämänkin pienen rovon avulla helpoittaa hiukan Christophensa vaivoja ja parantaa yhdellä ruokalajilla laihaa illallista. Mutta Christophe tuli silloin aina synkäksi; hän ei virkkanut sanaakaan koko iltana; ja hän kieltäytyi koskemasta sillä tavoin saatuun ruokaan, ilmaisematta kuitenkaan syytä. Louisa huolestui; hän koetti yksinkertaisen tunkeliaasti saada poikaansa syömään: Christophe ei suostunut; äiti tuli lopulta kärsimättömäksi ja virkkoi jonkin epämiellyttävän sanan, johon Christophe puolestaan vastasi; sitten hän heitti salvettinsa pöydälle ja meni ulos. Isä kohautti olkapäitään ja sanoi Christophea mahtailijaksi. Veljet pilkkailivat häntä ja söivät hänen osansa.
Täytyi kuitenkin keksiä lisäkeinoja perheen elättämiseksi. Christophen orkesterista saama palkka ei riittänyt. Hän ryhtyi nyt antamaan pianotunteja. Hänen taiturimaiset lahjansa, hyvä maineensa ja varsinkin ruhtinaan suojelus hankkivat hänelle lukuisasti oppilaita ylemmän porvariston piirissä. Joka aamu kello yhdeksästä alkaen opetti hän pianonsoittoa nuorille tytöille, usein itseään vanhemmille, jotka kiusasivat häntä kauheasti ja saattoivat hänet epätoivoon typerällä soitollaan. He olivat musiikissa täysiä hölmöjä; sitä vastoin oli heillä kaikilla, kenellä enemmän, kenellä vähemmän, erinomainen silmä huomaamaan naurettavuuksia; eikä heidän ilkkuva katseensa säästänyt Christophea, jos hän teki pienimmänkin tyhmyyden. Se oli hänelle oikeaa kidutusta. Istuessaan heidän vieressään, tuolinsa äärimmäisellä reunalla, punaisena ja jäykkänä, kiukusta halkeamaisillaan, uskaltamatta hiiskahtaakaan ja tehden kaiken voitavansa, ettei olisi kiivastunut sanomaan tyhmyyksiä, ja peljäten ääntään ja saamatta tuskin sanaa kurkustaan, koetellen tekeytyä ankaran näköiseksi ja nähden vilkuttavan itseään syrjästä, sellaisessa menetti hän lopulta malttinsa, sekautui sanoissa keskellä aivan yksinkertaista huomautusta, säikähti olevansa naurettava, olikin sitä, ja suuttui viimein niin, että syyti loukkaavia moitteita. Mutta hänen oppilaittensa oli helppo kostaa; eivätkä he jättäneet sitä tekemättä, vaan nolasivat Christophea katselemalla häntä erikoisella tavalla, tekemällä hänelle mitä tavallisimpia kysymyksiä, jotka saivat hänet korviin saakka punastumaan; tai he pyysivät häneltä pikku palvelusta, — kuten esimerkiksi ottamaan pöydältä tai tuolilta jotain sinne jäänyttä esinettä: — se oli hänelle kiusallisin koetus, sillä silloin täytyi hänen kulkea yli lattian ilveileväin silmien uhrina, tyttöjen tarkastellessa armottomasti jokaista hänen tökeröä liikettään, hänen kömpelöitä jalkojaan, jäykkiä käsivarsiaan, hänen koko ruumistaan, jonka kiusallinen hetki teki kovin kankeaksi.