Hän meni johtajan huoneeseen. Christophe odotti; muut virkailijat katselivat häntä. Hänen verensä kuohui. Hän ei tiennyt, mitä hän teki, mitä hän kohta tekisi, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän aikoi jo paeta, ennenkuin saisi vastauksen; ja hän oli juuri lähdössä, kun ovi aukesi:
— Hänen Ylhäisyytensä ottaa sinut vastaan, virkkoi avulias virkailija hänelle.
Christophen oli pakko mennä sisään.
Hänen Ylhäisyytensä parooni von Hammer-Langbach, pieni, siisti vanhus, jolla oli poskiparta ja viikset ja leuka sileäksi ajeltu, katsahti kulta-sankaisten silmälasiensa ylitse Christopheen, kirjoittaen yhä edelleen ja vastaamatta Christophen neuvottomiin kumarruksiin edes päätä nyökkäämällä.
— No, herra Krafft, sanoi hän viimein, te pyydätte…
— Teidän Ylhäisyytenne, kiiruhti Christophe vastaamaan, antakaa minulle anteeksi. Minä olen tarkemmin harkinnut asiaa. Minä en enää pyydä mitään.
Vanhus ei koettanut saada selitystä moiseen äkilliseen mielenmuutokseen. Hän katseli tarkkaavammin Christophea, ryiskeli ja virkkoi:
— Ettekö antaisi, herra Krafft, minulle kirjettä, joka on kädessänne?
Christophe huomasi, että intendentti katseli paperia, jota hän yhä edelleen ajatuksissaan rutisteli kädessään.
— Se on tarpeetonta, teidän Ylhäisyytenne, sammalteli Christophe. Se ei enää maksa vaivaa.