Virkailija ällistyi:
— Mutta, rakas Christophe, koetti hän sanoa; kukapa sinua tahtoisi solvata? Enhän sanonut muuta kuin mitä koko maailma tietää. Ajattelethan sinä itsekin niin.
— En! huusi Christophe raivoissaan.
— Kuinka, etkö sinä ajattele? Et ajattele, että hän juo?
— Se ei ole totta! vastasi Christophe. Ja hän polki jalkaansa.
Virkailija kohautti hartioitaan:
— Siinä tapauksessa, miksi hän sitten kirjoitti tämän kirjeen?
— Siksi, siksi, että… änkytteli Christophe, — (hän ei enää tiennyt, mitä sanoa), — siksi, että, kun minä tulen kuitenkin kerta kuussa tänne nostamaan palkkaani, minun sopii samalla aikaa ottaa isänikin palkka. On tarpeetonta meidän molempien vaivautua sen tähden… Isällä on paljon työtä.
Hän punastui mieletöntä selvitystään. Virkailija katsoi häntä puoleksi ivallisesti ja puoleksi säälien. Christophe rutisti paperin kädessään kokoon ja näytti aikovan lähteä. Virkailija nousi ylös ja tarttui häntä käsivarteen.
— Odotahan vähän, sanoi hän, minä pidän huolen asiasta.