Melchiorin suu vääntyi pilkallisesti ja hän virkkoi:
— Se ei maksa vaivaa.
Christophe selitti nyt, että kaikki perheen tulot, myöskin Melchiorin palkka, pitäisi uskoa jonkun henkilön hoitoon, joka antaisi Melchiorille joka päivä tai viikoksi kerrallaan sen verran, mitä hän välttämättä tarvitsi. Melchior, jolla oli nyt nöyryyden puuskansa, — eikä hän ollut varsin selväkään — ei pitänyt tätä toimenpidettä kyllin perinpohjaisena, vaan julisti, että hän kirjoittaa heti herttualle pyynnön, että hänelle tuleva eläke maksettaisiin hänen pojalleen Christophelle. Christophe ei sitä hyväksynyt, hän punastui, kun ajatteli isänsä nöyryytystä. Mutta Melchioria poltti uhrautumisen tuli, hän tahtoi ehdottomasti kirjoittaa. Hän oli itsekin liikutettu tekonsa ylevyydestä. Christophe kieltäytyi ottamasta kirjettä haltuunsa; ja Louisa, joka samassa saapui kotiin ja jolle asia selitettiin, sanoi, että hän kerjäisi mieluummin kuin pakottaisi miestään moiseen häpeään. Hän lisäsi luottavansa Melchioriin ja olevansa varma, että hän parantaisi tapansa hänen ja lastensa tähden. Koko asia päättyi yleiseen hellyyden kohtaukseen; ja Melchiorin kirje, joka oli unohdettu pöydälle, putosi kaapin alle kenenkään sitä huomaamatta.
Mutta joku päivä myöhemmin löysi Louisa sen sieltä, lakaistessaan lattiaa; ja kun hän oli kovin onneton Melchiorin yhä edelleen jatkuvasta huonosta elämästä, sillä mies oli jälleen unohtanut kaikki, niin otti hän paperin talteen eikä sitä repinyt. Hän piti sitä säilössä monta kuukautta ja karkoitti aina pois mielestään ajatuksen turvautua siihen, vaikka hän saikin alinomaa kärsiä. Mutta kun hän eräänä päivänä näki Melchiorin jälleen lyövän Christophea ja ryöstävän häneltä hänen rahansa, ei hän enää sitä kestänyt; ja jäätyään kahden kesken itkevän poikansa kanssa, meni hän, otti kirjeen, antoi sen Christophelle ja sanoi:
— Lähde nyt.
Christophe epäröi vieläkin; mutta hän ymmärsi, ettei enää ollut muuta keinoa, jos tahdottiin pelastaa sekin vähä, mitä vielä oli jälellä, täydestä perikadosta. Hän lähti menemään linnaan; häneltä kului melkein tunnin aika parinkymmenen minutin matkalla. Käynnin häpeällinen tarkoitus mursi hänen sydäntään. Hänen ylpeytensä, joka oli kiihtynyt korkeimmilleen näinä viimeisinä surullisina ja yksinäisinä vuosina, vuoti verta hänen ajatellessaan, että hänen täytyi nyt julkisesti tunnustaa isänsä pahe. Omituinen ja kuitenkin ymmärrettävä epäjohdonmukaisuus sai hänet koettamaan sitä pahetta salata, vaikka hän tiesikin, että kaikki tunsivat sen; hän ei ollut muka huomaavinaan mitään; hänet olisi saanut hakata kappaleiksi, mutta hän ei olisi sitä myöntänyt. Ja nyt, nyt meni hän omasta alotteestaan…! Kymmenesti oli hän kääntyä takaisin; hän kiersi kaksi kolme kertaa kaupungin ympäri, tullen aina samaan paikkaan, ennenkuin meni sisään. Mutta tässä ei ollut kysymys pelkästään hänestä itsestään. Tämä koski myöskin hänen äitiään ja veljiään. Koska isä heidät jätti oman onnensa nojaan, koska hän heitä petti, oli hänen, vanhimman pojan, velvollisuus asettua isän paikalle ja rientää heitä auttamaan. Epäröinti täytyi voittaa, ylpeys täytyi masentaa: häpeän kalkki oli juotava pohjaan. Hän meni palatsiin; sisäportailta oli hän vielä paeta takaisin. Hän lyhistyi polvilleen porrasaskelmalle. Eteisessä seisoi hän monta minuttia käsi ovenrivassa, kunnes joku tuli, ja hänen täytyi astua sisään.
Kansliassa tunsivat kaikki hänet. Christophe pyysi saada puhutella hänen Ylhäisyyttään teatterien intendenttiä, parooni von Hammer-Langbachia. Muuan nuori virkailija, lihava, kaljupäinen ja punanaamainen mies, jolla oli valkeat liivit ja punainen kaulaliina, puristi tuttavallisesti hänen kättään ja alkoi jutella eilisestä oopperasta. Christophe toisti asiansa. Virkailija vastasi, ettei hänen Ylhäisyydellään juuri nyt ollut aikaa, mutta jos Christophella olisi hänelle jokin anomus, niin se voitaisiin lähettää hänelle toisten paperien joukossa, kun ne pian vietiin hänen allekirjoitettavikseen. Christophe antoi hänelle kirjeensä. Virkailija silmäili sitä, ja häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus:
— Ah, tosiaanko! virkkoi hän iloisesti. Tämä on hyvä ajatus! Kauan sitten olisi hänen pitänyt keksiä tämä! Eläessään ei hän ole tehnyt parempaa. Ah, se vanha ratti! Kuinka hiidessä hän on tähän alistunut?'
Hän keskeytti lyhyeen, sillä Christophe oli temmannut paperin hänen kädestään ja huudahti kalman kalpeana:
— Minä kiellän!… Kiellän teitä solvaamasta minua!