Hän näyttäytyi siis uudestaan vastoin lupauksiaan käsikoukussa Fransin tai jonkun muun toverinsa kanssa; he hälisivät keskenään, ja Otto nauroi teeskennellyn iloisesti. Kun Christophe huomautteli hänelle siitä, niin Otto kujeili eikä ollut ymmärtävinään asiaa vakavasti, kunnes hän näki Christophen silmien mustuvan ja huulten värisevän vihasta: silloin muuttui hänen tuulensa, hänet valtasi pelko, ja hän päätti olla vasta sellaista tekemättä. Seuraavana päivänä menetteli hän uudestaan samoin. Christophe kirjoitti hänelle hurjia kirjeitä ja mainitsi häntä nimellä:

— Kurja raukka! Minä en tahdo enää kuulla sinusta puhuttavankaan! Minä en tunne sinua enää. Vieköön sinut piru, sinut, ja kaikki sinunlaisesi koirat!

Mutta jos Otto lausui kyynelehtivän sanan, jos hän lähetti Christophelle, kuten hän kerran teki, jonkin ikuista uskollisuutta vertauskuvallisesti esittävän kukan, niin kalvoi Christophea katumus ja hän vastasi kirjeellä:

— Enkelini! Minä olen hullu. Unohda minun typeryyteni… Sinä olet miesten paras. Sinun pikkusormesi on enemmän arvoinen kuin koko tuhma Christophe. Sinä omistat kaikki hienotunteisuuden älykkäät aarteet. Minä suutelen itkien kukkaasi. Se on tuossa sydämelläni. Minä puserran sitä nahkaani ja isken rintaani nyrkilläni; minä tahtoisin, että se haavoittaisi minut verille, että paremmin ymmärtäisin sinun jaloutesi ja oman häpeällisen mielettömyyteni!…

Vähitellen he kuitenkin alkoivat väsähtää toisiinsa. On väärä väite, että pikku riidat vahvistavat ystävyyttä. Christophe ei antanut sielussaan anteeksi sitä, että Otto pakotti hänet tekemään hänelle vääryyttä. Hänen rehellinen ja kiivas luonteensa, joka ensi kertaa oli rakkauden kokeessa, antautui siihen täydellisesti ja tahtoi, että toinenkin antautuisi pidättämättä ainoaakaan sydämensä rahtua. Hän ei hyväksynyt ystävyydessä minkäänlaista monille jakautumista. Koska hän oli valmis uhraamaan kaikki ystävälle, oli hänestä luonnollista, niin, suorastaan välttämätöntä, että ystävä uhraisi kaikki, uhraisi hänelle itsensä. Nyt hän alkoi kuitenkin aavistaa, ettei maailma ollut tehty samaan malliin kuin hänen oma tinkimätön luonteensa ja että hän vaati jotain sellaista, jota todellisuus ei voinut antaa. Silloin hän koetti alistua. Hän soimasi itseään ankarasti, hän väitti olevansa itsekäs olento ja ettei hänellä ollut oikeutta riistää ystävältään hänen vapauttaan, anastaa kaikkia hänen tunteitaan pelkästään itselleen. Hän teki kaiken voitavansa päästääkseen toisen täydelliseen vapauteen, vaikka se oli hänestä niin vaikeaa. Jopa hän kehoittelikin Ottoa muistamaan myöskin Fransia, niin uhrautuva hän oli; hän kuvitteli iloitsevansa, kun sai nähdä Otolla olevan hyvän olla muiden seurassa kuin hänen. Mutta milloin Otto, joka ei antanut itseään puijata, häijysti noudatti sitä neuvoa, ei Christophe voinutkaan estää itseään tulemasta happamaksi; ja yhtäkkiä hänen vihansa purkautui uudestaan.

Ehkäpä hän olisi antanut Otolle anteeksi senkin, että Otto oli mieluummin toisten ystävien seurassa; mutta ainakaan valhettelemista ei hän voinut unohtaa. Otto ei ollut suinkaan tieten taiten petollinen tai teeskentelijä: hänen oli vaan luonnostaan vaikea puhua totta, aivan kuin änkyttäjän lausua puhtaasti sanoja; kaikki, mitä hän kertoi, ei ollut koskaan täysin totta eikä silkkaa valhetta; johtuiko se sitten arkuudesta tai oman itsensä epävarmasta tuntemisesta, hän puhui harvoin aivan selvällä tavalla; hänen vastauksensa olivat kaksimielisiä; ja ennen kaikkea vihjaili hän jos johonkin ja pyrki samalla salaamaan milloin mitäkin merkillisiä seikkoja, jotka saivat Christophen suorastaan suunniltaan. Kun hänet saatiin kiinni itse pahasta, — tai jostakin sellaisesta, jota he pitivät ystävyyssopimuksensa mukaan pahana, — niin ei hän sitä suinkaan tunnustanut, vaan kielsi sen itsepintaisesti, ja kertoi kovin uskomattomia juttuja. Eräänä päivänä oli Christophe niin katkera, että antoi hänelle korvapuustin. Nyt luuli hän, että siihen heidän ystävyytensä loppuisi ja ettei Otto antaisi sitä anteeksi. Mutta kun Otto oli muutaman tunnin mököttänyt, tuli hän jälleen Christophen luokse niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän ei kantanut Christophelle kaunaa hänen rajuudenpuuskainsa tähden; ehkäpä eivät ne olleet hänestä epämieluisiakaan, ne saattoivat häntä suorastaan jollakin tavoin viehättääkin. Sitävastoin ei hän ollut Christophelle yhtään kiitollinen siitä, että Christophe antoi puijata itseään ja nieli suu auki kaikki mahdottomimmat verukkeet; hän hieman halveksi häntä ja oli muka voimakkaampi kuin tuo toinen. Christophesta jälleen oli vastenmielistä, että Otto alistui vastaan mukisematta hänen hävyttömyyksiinsä.

Ensimäisten aikojen ihastus oli haihtunut. Heidän kummankin viat tulivat nyt selvästi näkyviin. Ottoa ei Christophen itsenäisyys enää kiehtonut niin paljon kuin alussa. Christophe oli epämukava toveri kävelyretkillä. Hän ei välittänyt laisinkaan hienosta esiintymisestä. Hän oli, miten tahtoi: hän riisui takkinsa, avasi liiviensä napit ja kauluksensa, lykkäsi paitansa hihat ylös kyynärpäihin asti, pisti hattunsa kepinkärkeen ja nautti täydestä ruumiinvapaudesta. Hän heilutteli kulkiessaan käsiään, hän lauloi kohti kurkkua; hän oli punainen, hikinen ja tomuinen; hän oli kuin markkinoilta palaava talonpoika. Aristokraattista Ottoa hävetti, jos ketä tuli vastaan hänen kävellessään Christophen seurassa. Kun hän näki rattaat maantiellä kaukana, koetti hän jäädä kymmenen askelta Christophea jäljemmäksi: oli tullut muka yksinään sinne.

Yhtä tukala oli Christophe puhellessaan ravintoloissa tai kotimatkalla rautatievaunussa. Hän jutteli kovaäänisesti, sanoi kaikki, mitä päähän pälkähti, puhutteli Ottoa loukkaavan tuttavallisesti; hän julisti häikäilemättömästi epäsuopeita arvosteluja henkilöistä, jotka olivat tunnettuja, tai teki vieressä istuvien ihmisten ulkomuotoa koskevia huomautuksia; taikka alkoi ladella liian yksityiskohtaisia selittelyjä terveydentilastaan ja kotoisesta elämästään. Otto sai miten mieli pyöritellä silmiään ja näyttää tuskastuneita eleitä, Christophe ei tuntunut niitä huomaavan, hän ei ollut tuonaan, enempää kuin jos olisi ollut yksin. Otto huomasi muiden ihmisten hymähtävän: hän oli vaipua maan alle häpeästä. Christophe oli hänestä kömpelö; hän ei enää ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut ihailla tuollaista.

Pahinta oli, että Christophe jatkoi yhä edelleen entistä halveksivaa käytöstään kaikkia aitoja, esteitä, yksityisten piirejä, puutarhain muureja, kielto- ja sakkotauluja kohtaan, kaikkea, johon sisältyi jokin Verbot ja joka jollakin tavoin rajoitti hänen omaa vapauttaan ja turvasi pyhää omistusoikeutta hänen hyökkäyksiltään. Otto eli kävelyretkillä ainaisessa pelossa, eivätkä huomautukset auttaneet mitään: Christophe oli uhalla kahta rajumpi.

Kun Christophe eräänä päivänä kulki kuin kotonaan Otto kintereillään erään yksityisen puiston läpi, jonne heidän oli täytynyt tunkeutua, vaikka muurin reuna oli sirotettu täyteen lasinsirpaleita, — tai paremminkin juuri siksi, — niin he joutuivat yhtäkkiä vartian eteen; mies alkoi heitä haukkua; ja uhkailtuaan heitä kotvan aikaa oikeuteen haastamisella, potki hän heidät ulos mitä häpeällisimmällä tavalla. Oton sankaruus ei suinkaan loistanut tässä koettelemuksessa: hän näki itsensä jo vankilassa, hän itki ja väitti tulleensa sisään erehdyksestä, seuranneensa vain Christophea, tietämättä, minne matka oli. Kun hän näki päässeensä vapauteen, ei hän ollut yhtään iloissaan, vaan alkoi katkerasti moittia Christophea; hän valitti, että Christophe häpäisee hänet. Toinen loi häneen musertavan katseen ja kutsui häntä nimellä: "Akka". Siitä syntyi kiivas sananvaihto. Otto olisi heti eronnut Christophesta, jos olisi tiennyt, miten löytää yksin kotiin; nyt täytyi hänen pysyä hänen seurassaan; mutta he eivät olleet matkalla enää toisiaan huomaavinaankaan.