Oli tulossa rajuilma. Vihoissaan kun olivat, eivät he olleet nähneet sen nousemista. Auringonpaisteessa hautuva maisema sihisi tuhansien hyönteisten ääniä. Yhtäkkiä kaikki vaikeni. He eivät huomanneet sitä hiljaisuutta ennenkuin muutaman minutin kuluttua: heidän korvissaan alkoi hurista. He katsahtivat ylös: taivas oli synkentynyt; sitä peittivät valtavat, raskaat, sinisenmustat longat; ne kohosivat joka taholta, aivan kuin ratsasjoukko täyttä laukkaa. Ne näyttivät kaikki kiitävän jotain yhteistä, näkymätöntä paikkaa kohti, aivan kuin taivaan nielun sisäänsä vetäminä. Otto oli hädissään, mutta ei uskaltanut ilmaista Christophelle pelkoaan; ja toinen nautti ilkeästi siitä, ettei ollut muka mitään huomaavinaan. He lähestyivät kuitenkin toisiaan, vaikka eivät mitään puhuneet. He olivat tasangolla kahden. Aivan hiljaista. Ei tuulen henkäystä. Tuskin hieno, kuumeinen värähdys, joka vavisti silloin tällöin puiden pikku lehtiä. Yhtäkkiä puhalsi tuulenpyörre tomua maasta, väänsi puut koukkuun ja riuhtoi niitä raivoisasti. Sitten tuli hiljaisuus, äskeistä kauheampi. Otto koetti puhua, ja sanoi vapisevalla äänellä:

— Tulee ukonilma. Täytyy mennä kotiin.

Christophe vastasi:

— Mennään vaan.

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Sokaisevan räikeä leimaus välkähti heidän silmissään, taivas jyrisi, pilvien holvikatto kumisi. Tuokiossa hirmumyrsky kietaisi heidät keskelleen, heitä häikäisivät salamat, ukkonen jylisi niin, etteivät he kuulleet mitään. Sade kasteli heidät likomäriksi, he olivat kaukana maalla, yli puolen tunnin matkan päässä lähimmästä ihmisasunnosta. Syöksyvässä rankkasateessa ja sammuneessa päivänvalossa punersivat salamain valtavat liekit. Heidän teki mieli juosta; mutta sateen ruumiiseen liimaamat vaatteet estivät heidän kulkuaan, kengät roiskuivat täynnä vettä, vesi valui pitkin heidän ruumistaan. Oli vaikea hengittää. Oton hampaat kalisivat, hän oli suunniltaan vimmasta; hän haukkui loukkaavasti Christophea, hän tahtoi pysähtyä, hän väitti, että oli vaarallista liikkua ukonilmalla, hän uhkasi istuutua tielle, heittäytyä loikomaan keskelle multaista peltoa. Christophe ei vastannut; hän jatkoi matkaansa tuulen, sateen, salamain sokaisemana, suorastaan päästä pyörällä jyrinästä, hiukan levottomana hänkin, mutta suinkaan sitä ilmaisematta.

Ja yhtäkkiä kaikki loppui; rajuilma meni ohitse niinkuin oli tullutkin. Mutta he olivat kumpikin kurjassa tilassa. Tosin oli Christophe muulloinkin niin huolimaton pukunsa puolesta, ettei pieni epäjärjestys lisää paljoa haitannut. Mutta Otto, joka oli niin siisti, niin arka ulkoasustaan, oli surkean näköinen; hän oli kuin vedestä nostettu; ja kun Christophe kääntyi ja näki hänet, ei hän voinut olla purskahtamatta kaikuvaan nauruun. Otto oli niin vaivaisessa tilassa, ettei hänellä ollut voimaa edes suuttua. Christophen kävi häntä sääliksi, hän puhutteli ja rohkaisi häntä iloisesti. Otto vastasi julmistuneella silmäyksellä. Christophe vei hänet erääseen maataloon. He kuivailivat vaatteitaan roihun edessä ja nauttivat kuumaa viiniä. Christophesta oli seikkailu hauska, hän koetti lyödä sen leikiksi. Mutta se ei ollut yhtään Oton mieleen, hän pysyi jörösti tuppisuuna koko kotimatkan. He tulivat kaupunkiin toisilleen yrmeinä eivätkä antaneet erotessaan toisilleen kättä.

Tämän seikkailun jälkeen meni toista viikkoa, jolloin he eivät tavanneet toisiaan. He tuomitsivat ankarasti itseään. Ja kun kumpikin heistä rankaisi itseään, riistämällä itseltään totutun sunnuntaikävelynsä, niin alkoi asia heistä molemmista tuntua niin ikävältä, että kauna lauhtui. Christophe ryhtyi tapansa mukaan jälleen ensin lähentelemään. Otto suvaitsi olla suopea; ja he tekivät sulan sovinnon.

Alinomaisesta riidasta huolimatta oli heidän mahdoton elää ilman toisiaan. Heillä oli kummallakin monta vikaa, he olivat kumpikin itsekkäitä. Mutta se itsekkyys oli vilpitöntä, he eivät aavistaneet kypsyneen iän laskelmia, jotka tekevät itsekkyyden niin innoittavaksi; he eivät tunteneet sitä ominaisuuttaan itsekään: se oli melkein herttaista eikä se estänyt heitä rakastamasta sydämellisesti toisiaan. He kaipasivat niin suuresti rakastaa ja uhrautua! Pikku Otto itki joka ilta vuoteessaan ja kuvitteli romantisesta uskollisuudesta merkillisiä satuja, joissa hän itse oli sankarina; hän sepitteli jännittäviä seikkailuja, joissa hän oli voimakas, urhoollinen ja neuvokas ja suojeli Christophea, tuota jumaloimakseen kuvittelemaansa. Christophe ei kuullut eikä nähnyt mitään kaunista tai ihmeellistä ajattelematta: "Jospa Otto olisi täällä." Hän yhdisti ystävänsä kuvan kaikkiin elämänsä kohtiin; ja se kuva muuttui silloin niin kauniiksi, niin kirkastuneeksi, että hän aivan juopui siitä, vaikka hän tiesikin hänet toisenlaiseksi. Eräät Oton sanat, jotka hän muisti kauan jälkeenpäin, kaunisti hän niin, että hän järkkyi aina liikutuksesta ajatellessaan niitä. He matkivat toinen toistaan. Otto apinoi Christophen liikkeitä, käytöstä ja käsialaa. Christophea suututti joskus tuo hänen varjonsa, joka toisti joka sanan, mitä hän oli lausunut, ja kestitsi häntä hänen omilla lauseillaan, niinkuin ne olisivat olleet hyvinkin uusia. Mutta hän ei huomannut, että hän itsekin jäljensi Ottoa, seuraten hänen pukukuosejaan, hänen käyntiään ja hänen tapaansa lausua eräitä sanoja. Se oli täydellistä lumousta. He olivat, toistensa läpitunkemat, heidän sydämensä tulvivat hellyyttä. Ne kuohuivat yli äyräittensä niinkuin keväinen puro. He kuvittelivat kumpikin, että se oli ystävän ansio. He eivät tienneet, että se oli heidän nuoruusikänsä heräämistä.

Christophe ei yleensä epäillyt ketään ja jätti tavallisesti paperinsa kotona näkyville. Kuitenkin sai vaistomainen häveliäisyyden tunne hänet rutistamaan niiden kirjeiden sotketut luonnokset, joita hän kyhäili Otolle, samoin kuin viimemainitun vastauksetkin. Mutta hän ei kätkenyt niitä lukon taakse; hän pisti ne pelkästään erään nuottivihkonsa väliin, uskoen, ettei kukaan menisi niitä sieltä kaivelemaan. Mutta hän ei ottanut huomioon veljiensä ilkeyttä.

Hän oli jo nähnyt heidän jonkin aikaa nauravan ja supattelevan keskenään ja katselevan syrjästä häneen; he kuiskivat toistensa korvaan joitakin lauselmia ja suorastaan vääntelehtivät ilosta. Christophe ei voinut eroittaa sanoja; ja muuten noudatti hän nyt samanlaista menettelyä kuin ainakin heidän suhteensa: hän oli olevinaan aivan välinpitämätön, mitä he sanoivatkin tai tekivät. Eräät sanat herättivät kuitenkin hänen huomiotaan; hän oli ne tuntevinaan. Pian hän ei enää epäillytkään, etteivät veljet olleet lukeneet hänen kirjeitään. Mutta kun Christophe pani Ernestin ja Rudolfin koville, kun kuuli heidän kutsuvan toisiaan, muka vakavina, mutta ilkkuen, nimityksellä: "Minun rakas sieluni", ei hän saanut heitä tunnustamaan. Nulikat eivät olleet ymmärtävinään, vaan sanoivat, että heillä oli oikeus kutsua toisiaan millä nimityksillä tahtoivat. Christophe oli tavannut kaikki kirjeensä paikoillaan, eikä voinut puuttua sen pahemmin asiaan.