Muutama aika sen jälkeen yllätti hän Ernestin varastelemassa: pikku vintiö kaiveli piirongin laatikkoa, jossa Louisa säilytteli rahojaan. Christophe ravisteli tiukasti häntä ja käytti hyväkseen tilaisuutta purkaakseen hänelle sydäntään; hän luetteli sanoilla, jotka eivät olleet liioin kohteliaat, kaikki Ernestin pahat työt, eikä luettelo ollut suinkaan lyhyt. Ernest otti oikaisun huonosti vastaan, hän tiuskaisi nenäkkäästi, ettei Christophella ollut syytä häntä haukkua, ja sutkautti jotain sopimatonta veljensä ja Oton ystävyydestä. Christophe ei ymmärtänyt mitään, mutta kun hän kuuli, että Oton nimi sekoitettiin tähän riitaan, vaati hän Ernestiltä selitystä. Ernest näki Christophen kalpenevan ja häntä alkoi peloittaa niin, ettei hän tahtonut puhua. Christophe huomasi, ettei hän sillä tavoin saisi hänestä lähtemään mitään; hän siis istuutui, kohautti olkapäitään ja oli muka Ernestiä syvästi halveksivinaan. Se ärsytti veljeä ja nosti hänet jälleen uhmaan; ja oikein loukatakseen Christophea lateli hän hänelle nyt pitkälti mitä julmimpia ja häpeällisimpiä salavihjauksia. Christophe koetti hillitä suuttumustansa. Kun hän lopulta ymmärsi tarkoituksen, joutui hän raivon valtaan: hän ponnahti ylös tuoliltaan. Ernest ei ennättänyt huutaakaan. Christophe karkasi hänen kimppuunsa, kellahti hänen kanssaan keskelle permantoa ja mukitti hänen päätään kivilattiaan. Kuullessaan uhrin hirveän huudon, juoksivat Louisa, Melchior, koko talo hätään. Ernest saatiin riistetyksi Christophen käsistä sangen pahoin pieksettynä. Christophe ei tahtonut hellittää otettaan: se ei onnistunut muuta kuin iskujen voimalla. Hänelle annettiin nimi villipeto; ja siltä hän tosiaan näyttikin. Hänen silmänsä pullottivat ulkona päästä, hän kiristeli hampaitaan, hän tahtoi uudestaan karata Ernestin kurkkuun; kun häneltä kysyttiin, mitä oli tapahtunut, niin yltyi hänen raivonsa ja hän huusi, että hän tappaa Ernestin. Myöskään Ernest ei tahtonut puhua.
Sitten ei Christophe voinut syödä eikä nukkua. Hän vapisi kuumeessa ja itki vuoteessa. Hän ei kärsinyt pelkästään Oton tähden. Hänen sisällään tapahtui jokin mullistus. Ernest ei aavistanut, mitä pahaa hän oli veljelleen tehnyt. Christophen luonne oli puritaanisuuteen saakka jyrkkä; hän ei voinut hyväksyä elämän epäpuhtaita puolia; kun hän niitä alkoi huomata, niin hän suorastaan kauhistui. Viisitoista-vuotiaaksi oli hän irtaimesta elämästään ja voimakkaista vaistoistaan huolimatta säilynyt ihmeellisen yksinkertaisena. Hänen luontainen puhtautensa ja alinomainen työnsä olivat häntä suojelleet. Veljen sanat avasivat nyt hänen sielunsa eteen oikean kauhistuksen kuilun. Koskaan ei hän ollut aavistanut itsessään tällaista viheliäisyyttä; ja nyt, kun se ajatus oli päässyt hänen aivoissaan selviämään, oli koko hänen ilonsa rakastaa ja olla rakastettu turmeltu. Ei pelkästään ystävyys Ottoa kohtaan, vaan koko ystävyydenajatus oli myrkytetty.
Vielä pahemmaksi kävi asia, kun hän johtui joistakin omaistensa pisteliäistä vihjauksista luulemaan, syyttä suotta, että hän oli muka pikkukaupungin sairaaloisen uteliaisuuden esineenä, varsinkin, kun Melchior joku aika sen jälkeen mainitsi hänelle jotain hänen kävelyretkistään Oton kanssa. Melchior ei luultavastikaan tarkoittanut sillä mitään pahaa; mutta Christophe oli epäluuloinen ja oli huomaavinaan kaikkien sanoissa epäluuloa; ja hän tunsi olevansa melkeinpä syyllinen. Otolla oli samaan aikaan yhtäläinen ankara pulmakautensa.
He koettelivat vielä tavata salaa toisiaan. Mutta nyt oli mahdotonta löytää enää entistä vapaata mielialaa. Heidän suhteittensa vilpittömyys oli kadonnut. Nuo lapset, jotka rakastivat toisiaan niin pelokkaan hienosti, etteivät he olleet koskaan uskaltaneet antaa toisilleen edes veljellistä suudelmaa, he, jotka eivät haaveksineet mitään suurempaa onnea kuin kohdata toisiaan, kuunnella toistensa sanoja ja puhella toisilleen tulevaisia unelmiaan, he tunsivat nyt itsensä ilkeäin ihmisten epäilysten tahraamiksi. He näkivät viimein pahaa kaikkein viattomimmissa teoissaan: pelkästään katseessa, kädenpuristuksessa; he punastelivat, heidän päähänsä tuli rumia ajatuksia. Seurustelu muuttui sietämättömäksi.
Puhumatta sanallakaan asiasta tapasivat he toisiaan yhä harvemmin. He koettivat toisilleen kirjoittaa; mutta nyt seuloivat he tarkoin pienimmätkin lauseensa. Heidän kirjeensä tulivat kylmiksi ja typeriksi. He masentuivat tyyten. Voidakseen lopettaa kirjevaihtonsa sanoi Christophe syyksi paljoa työtään, Otto samoin omia hommiaan. Kohta sitten matkusti Otto lueskelemaan yliopistoon; ja ystävyys, joka oli ollut muutaman kuukauden heidän elämänsä valona, tummui kokonaan.
Mitäpä siitä; uusi rakkaus, jonka airut tämä ainoastaan oli, valtasi sitten Christophen sydämen ja sai kaikki muut valot hänen elämässään kalpenemaan.
III.
MINNA
Neljä, viisi kuukautta ennen näitä tapahtumia oli rouva Josepha von Kerich, äskettäin kuolleen valtioneuvos Stephan von Kerichin leski, muuttanut pois Berlinistä, jossa miehen virka oli sitä ennen pitänyt perhettä, ja asettunut pienen tyttönsä kanssa synnyinseudulleen, tuohon pikku kaupunkiin Rheinin rannalla. Hänellä oli siellä vanha sukutalo ja suuri puutarha, melkeinpä puisto, lähellä sitä taloa, jossa Christophe asui, mäenrinteellä, ulottuen jokeen asti. Ullakkokamaristaan näki Christophe rouva Kerichin talon muurin ylitse riippuvat puitten tuuheat oksat ja punaisen, sammaltuneen tiilikaton huipun. Puiston oikealla sivulla oli pieni kuja, jolla ei ollut juuri laisinkaan liikettä; sieltä päin saattoi helposti nähdä yli muurin, jos kiipesi kadun kulmassa olevan puskurikiven päähän: Christophe ei jättänytkään sitä tekemättä. Hän näki silloin puutarhan ruohoittuneet käytävät, nurmikentät, jotka rehoittivat rauhassa kuin metsäniitty, sekaisin kasvavat ja ikäänkuin olinpaikasta ottelevat puut, sekä talon valkean sisäsivun itsepäisesti sulkeutunein ikkunaluukuin. Pari kertaa vuodessa tuli sinne puutarhuri, teki kierroksensa ja tuuleutti huoneita. Mutta luonto anasti kohta jälleen isännyyden puistossa, ja kaikki oli taas hiljaista.
Se hiljaisuus veti kovasti Christophea puoleensa. Usein kiipesi hän puskurikivensä päähän tähystelemään salaa taloon; sikäli kuin hän kasvoi suuremmaksi, ulottui ensin hänen nenänsä ja sitten hänen suunsa muurin reunalle; nyt saattoi hän jo varpailleen nousten pitää siitä kiinni käsivarsillaan; ja vaikka se asento olikin epämukava, riippui hän siinä leukaansa muuriin nojaten, katsellen ja kuunnellen, illan levitellessä nurmikentille lempeitä, kultaisia juovia, jotka kuusien varjossa saivat sinertävän vivahduksen. Hän unohti silloin kaikki, kunnes kuuli takaansa kujalta lähestyviä askeleita. Öisin leijui puutarhan seutuvilla huumaavia tuoksuja: keväällä syreenien, kesällä akaasiain, syksyllä lakastuneitten lehtien. Kun Christophe palasi illalla linnasta, pysähtyi hän aina kotiportilleen ahmimaan niiden suloista leyhyntää, miten väsynyt hän olikin; ja sitten hänen oli suorastaan vaikea mennä ummehtuneeseen kamariinsa. Olipa hän ennen monesti leikkinytkin —, aikoina, jolloin hän vielä leikki, — pienellä ruohoisella aukeamalla, joka oli kadulla Kerichien talon ja sen rautasäleisen portin edustalla. Kummallakin puolen porttia kasvoi satoja vuosia vanha kastanjapuu; isoisä oli aikoinaan usein istuskellut niiden juurella, poltellen piippuaan, ja lapset käyttelivät niiden hedelmiä heittoaseina ja leluina.