Eräänä aamuna nousi hän tapansa mukaan kujaa kulkiessaan puskurikiven päähän. Hänellä oli mielessä muita asioita ja hän katseli hajamielisesti puutarhaan. Hän aikoi jo laskeutua takaisin, kun hänessä välkähti ajatus, että talossa oli tekeillä jotain erikoista. Hän tähysti nyt taloa uudestaan: ikkunat olivat auki; auringon valo virtasi huoneisiin; ja vaikkei hän nähnyt siellä ketään, oli vanha asumus nyt ikäänkuin herännyt viisitoista-vuotisesta unestaan ja hymyili aamun loisteessa. Christophe lähti sieltä aivan ymmällä.
Ruokapöydässä kertoi isä asian, josta nykyään koko kortteli puhui: Rouva von Kerichin ja hänen tyttärensä muutosta tänne, ja miten he olivat tuoneet mukanaan hirvittävän määrän matkatavaraa. Kastanjapuu-aukeama oli täynnä joutilaita, katselemassa muuttotavarain purkamista. Christophen mieltä kiehtoi kovasti tämä uutinen, sillä se oli hänen ahtaan elämänsä piirissä tärkeä tapaus; ja hän palasi työhönsä koetellen sommitella isänsä kuvausten mukaan, jotka olivat melkoisen liioiteltuja, kuten tavallisesti, käsitystä tuon lumotun talonsa asukkaista. Sitten anasti päivän työ kaikki hänen ajatuksensa, ja hän oli jo koko tapauksen unohtanut, kunnes hän muisti sen jälleen illalla kotiin mennessään; ja uteliaisuus sai hänet kiipeämään tähystyspaikalleen ja vakoilemaan, mitä puutarhamuurin sisäpuolella tehtiin. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin rauhalliset puistokujat, joissa puiden liikkumattomat lehvät näyttivät nukahtavan auringon viimeisten säteitten hohteeseen. Jonkun minutin päästä oli hän unohtanut uteliaisuutensa esineen kokonaan ja hän antautui niinkuin muulloinkin hiljaisuuden sulouden valtaan. Tuo omituinen seisontapaikka, — sangen vaikea pitää tasapainoa, puskurikiven päässä, — oli hänen unelmiensa rauhallisin tyyssija. Kun hän oli noussut rumalta ja tukahuttavalta kujalta, joka oli aina varjossa, veti se yksinäinen puutarha häntä puoleensa taikamaisella viehätysvoimalla. Hänen sielunsa liihoitteli siellä vapaasti sopusointuisissa ilmoissa, ja sävelet heräsivät hänessä; hän nukahti niiden soittoon, unohtaen ajan ja paikan, koettaen ainoastaan kuulla sydämensä vienoimmatkin kuiskeet.
Niin hän uneksi nytkin silmät ja suu auki, eikä hän olisi tiennyt sanoa, kuinka kauan hän siinä uneksi, sillä hän ei nähnyt mitään. Yhtäkkiä hän kuitenkin hiukan tyrmistyi: hänen edessään, erään lehtikujan päässä, seisoi kaksi naista, jotka katselivat häneen. Toinen heistä, — nuori, mustiin puettu nainen, jonka piirteet olivat hienot ja epäsäännölliset, tukka oljenvaalea, ja joka oli muuten kookas ja solakka, päänasennossaan jotain tottuneen huoletonta, — tarkasteli häntä ystävällisin ja hiukan kujeilevin silmin. Toisen kasvojen ilme, — hän oli noin viisitoistavuotias tyttö, kalliissa surupuvussa, — oli kuin lapsen, jota on käsketty hillitsemään hurjaa naurunpuuskaansa; hän seisoi jonkun askelen taempana äitiään, joka ei häneen katsonut, mutta viittaili häntä vaikenemaan; ja tytär painoi käsiään suutaan vasten, aivankuin hänen olisi ollut tuiki mahdotonta estää itseään purskahtamasta nauruun. Tytär oli pienikokoinen, kasvot raikkaat, valkean ja punaisen hohtavat ja pyöreät; hänellä oli pieni, hiukan nykerö nenä, pieni, melkeinpä täyteläinen suu, pieni, lihavahko leuka, hienot kulmakarvat, kirkkaat silmät ja valtavan runsas, vaalea tukka, joka oli palmikoitu kierroksille pään ympärille ja jätti pyöreän niskan ja sileän, valkean otsan paljaaksi: — oikea pieni Cranachin tyyppi. Christophe oli kivettyä sen näyn nähdessään. Hän ei pystynyt edes juoksemaan pakoon, hän jäi paikalleen kuin patsas, suu ammollaan. Vasta sitten, kun nuori neiti tuli jo ystävällinen ja kujeileva hymyily huulillaan jonkin askelen häntä kohti, heräsi hän liikkumattomuuden tilastaan, ja hyppäsi, — nurin niskoin keikahtaen, — alas kujalle, niin rajusti, että raastoi mennessään mukaansa muurin rappausta. Hän kuuli suopean äänen puhuttelevan itseään, ystävällisesti: "No pikku mies." Ja sitten lapsellisen naurun, kirkkaan ja helmeilevän kuin linnunviserrys. Christophe oli kujalla, polviensa ja käsiensä varassa; ja uudestaan tyrmistyen hän livisti nyt pakoon, minkä käpälistä pääsi, aivan kuin peljäten, että häntä ajettaisiin takaa. Hän häpesi; ja se häpeä valtasi hänet yhä uudestaan puuskittain kotonakin, ollessaan yksinään kamarissaan. Sitten ei hän uskaltanut enää kulkea kujan kautta, sillä hän oli saanut päähänsä sen hassunkurisen kuvittelun, että joku siellä oli aina häntä väijymässä. Milloin hänen oli pakko mennä ohi talon, hiipi hän aivan aitamuuria pitkin, painoi päänsä kumaraan ja riensi melkein juoksujalkaa ja taakseen katsomatta. Samalla ei hän saanut mielestään noita kahta olentoa, jotka hän oli nähnyt puutarhassa; hän nousi ullakolle, riisuen kenkänsä, ettei hänen kuultaisi sinne menevän; ja hän koetteli pilkistellä luukusta Kerichien taloon ja puistoon, vaikka hän tiesi hyvin, ettei sieltä voinut nähdä muuta kuin puitten lainehtivat latvat ja katon savupiiput.
Noin kuukausi tästä tapauksesta soitti hän eräässä Hof Musik Vereinin viikkokonsertissa jonkin oman sävellyksensä pianolle ja orkesterille. Hän oli ehtinyt viimeisen osan keskipaikkeille, kun hän huomasi sattumalta itseään vastapäätä olevassa aitiossa rouva von Kerichin ja hänen tyttärensä ja näki heidän katselevan häntä. Se oli niin odottamatonta, että hän joutui aivan päästä pyörälle ja oli jättää vastaamatta orkesterin osaan. Hän jatkoi soittoaan kuin kone kappaleen loppuun asti. Kun se päättyi, näki hän, vaikka hän koetti olla katsomatta sinne päin, että rouva ja neiti von Kerich taputtivat käsiään aivan liiallisesti, kuten olisivat tahtoneet Christophen huomaavan heidän taputuksensa. Christophe katosi kiireen kaupalla näyttämöltä. Juuri poistuessaan teatterista huomasi hän eteishallissa rouva von Kerichin, joka näytti odottavan hänen tuloaan. Välillä seisoi ainoastaan pieni jono väkeä, joten Christophen oli mahdotonta olla näkemättä häntä; mutta hän ei ollut häntä kuitenkaan huomaavinaan; ja aukaisten itselleen läpi tungoksen tiensä hän meni kiireesti ulos teatterihenkilöstön ovesta. Sitten hän pahoitteli menettelyään; sillä hän ymmärsi hyvin, ettei rouva von Kerich tahtonut hänelle mitään pahaa. Mutta hän tiesi, että jos hän joutuisi uudestaan samaan asemaan, menettelisi hän samoin. Häntä suorastaan kauhisti ajatella kohtaavansa rouva von Kerichin kaupungilla. Kun hän näki kaukana jonkun naisen, joka muistutti häntä, niin hän kääntyi toiselle kadulle.
Rouva von Kerich itse haki Christophen käsiinsä, niin, hän noudatti hänet hänen kotoaan.
Kun Christophe kerran tuli kotiin päivälliselle, kertoi Louisa hänelle aivan ylpeänä, että muuan polvihousuihin ja livreaan puettu lakeija oli tuonut sinne hänelle kirjeen; ja äiti antoi Christophelle mustareunaisen kirjekuoren, jonka takapuolelle oli painettu von Kerichien vaakuna. Christophe avasi kirjeen, peljäten jotain sellaista, — jonka hän nyt sai lukea:
"— Rouva Josepha von Kerich kutsuu Herra Hof Musicus Christophe Krafftin luokseen nauttimaan teetä tänään kello puoli kuusi illalla."
— Minä en sinne mene, julisti Christophe.
— Mitä ihmettä! huudahti Louisa. Minä vastasin, että sinä tulet.
Christophe moitti ankarasti äitiään ja kielsi häntä sekaantumasta asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet. —