— Lakeija tahtoi vastausta. Minä sanoin, että sinä juuri tänään olit vapaa. Sinulla ei sillä tunnilla ole mitään tehtävää.
Christophe sai suututella ja vannoa miten tahansa, ettei hän sinne mene, hänen oli nyt mahdoton livahtaa pakoon. Kun kutsutunti lähestyi, niin hän pukeutui äkäillen; mutta salaisesti ei hän ollut laisinkaan pahoillaan, että sattuma pakotti hänet voittamaan vastahakoisuutensa.
Rouva von Kerich oli tuntenut konsertissa helposti nuoressa pianistissa saman pikku metsäläisen, jonka pörröisen pään hän oli nähnyt pilkistelevän puutarhansa muurin ylitse muuttopäivänään. Hän oli tiedustellut naapureilta, kuka tuo nuorukainen oli; ja se, mitä hän oli saanut kuulla Christophen perheestä ja itse pojan vaikeasta ja uljaasta elämästä, oli herättänyt hänessä osanottoa ja uteliaisuuden puhutella häntä.
Christophe tuli vieraisille puettuna tummankuosiseen pitkääntakkiin, joka teki hänet maalaispapin näköiseksi; hän oli arkuudesta melkein kipeä. Hän koetti vakuuttaa itselleen, etteivät rouva ja neiti von Kerich olleet ehtineet huomata hänen kasvojaan silloin, kun olivat ensi kertaa hänet nähneet. Muuan palvelija vei hänet pitkää käytävää myöten, jonka lattialla matot tekivät askeleet äänettömiksi, erääseen huoneeseen, jossa oli lasiovi puutarhaan päin. Sinä päivänä oli kylmä tihkusade; uunissa paloi kodikas roihu. Ikkunan läpi kuulsivat valokuvamaisina märät puut sumusta; sen ääressä istuivat nyt nuo kaksi naista, rouva von Kerichillä sylissään käsityö ja tyttärellä kirja, jota hän luki ääneen juuri Christophen sisään tullessa. Kun he hänet näkivät, vilkaisivat he veitikkamaisesti toisiinsa.
— He tuntevat sittenkin minut, ajatteli Christophe nolona.
Ja hän teki yhden kömpelön kumarruksen toisensa jälkeen.
Rouva von Kerich tervehti häntä ystävällisesti ja ojensi hänelle kätensä.
— Hyvää päivää, rakas naapurini. Olen hyvilläni, että saan teidät nähdä. Siitä saakka, kun kuulin soittonne konsertissa, olen halunnut ilmoittaa teille, minkä ilon sillä minulle tuotitte. Ja kun ainoa keino ilmoittaa se teille oli pyytää teitä tänne, niin toivon teidän antavan anteeksi, että käytin sitä.
Näissä ystävällisissä ja tavallisissa sanoissa, vaikka niissä piilikin ivallisen alentuvaisuuden vivahdus, tuntui Christophesta sellainen sydämellisyys, että hän rauhoittui.
— He eivät minua tunne, ajatteli hän keventynein mielin.