Rouva von Kerich osoitti tytärtään, joka oli sulkenut kirjansa ja katseli nyt Christophea.
— Tyttäreni Minna, esitteli hän; hänkin halusi suuresti nähdä teitä.
— Mutta äiti, sanoi Minna, mehän emme näe toisiamme ensi kertaa.
Ja hän helähti nauramaan.
— He tuntevat minut, ajatteli Christophe tyrmistyneenä.
— Se on totta, virkkoi rouva von Kerich, nauraen hänkin; kävittehän vieraanamme jo sinä päivänä, jolloin tänne tulimme.
Näille sanoille nauroi tyttö kahta kiivaammin, ja Christophe tuli niin surkean näköiseksi, että kun Minna loi silmänsä häneen, niin hänen naurunsa yhä vaan yltyi. Se oli vallan hurjaa naurua: Minna nauroi vedet silmissä. Rouva von Kerich koetti häntä hillitä, mutta ei voinut estää itseäänkään nauramasta; ja myöskin Christopheen tarttui heidän iloisuutensa, niin häpeissään kuin hän olikin. Heidän hilpeytensä voimaa ei voinut vastustaa; siitä oli mahdoton suuttuakaan. Mutta kun Minna viimein kysyi häneltä henkeään haukkoen, mitä hän oikeastaan oli tehnyt siellä muurilla, niin Christophe joutui suorastaan tolkuiltaan. Minnaa huvitti hänen sekaannuksensa; ja Christophe änkytteli, tietämättä, mitä sanoa. Rouva von Kerich riensi häntä auttamaan ja käänsi jutun muualle, samalla kun hän käski tuomaan sisään teen.
Rouva kyseli ystävällisesti kaikenlaista häneltä. Mutta Christophe ei voinut rauhoittua. Hän ei tiennyt, miten istuutua, ei miten pitää kädessään kuppia, oli vaan sen vähällä kaataa; hän luuli, että hänen täytyi nousta joka kerta ylös, kun hänelle tarjottiin teetä, kermaa, sokeria tai leivoksia, ja hän kavahti kiireesti pystyyn ja kiitti jäykin kumarruksin, pinkattuna ahtaaseen takkiinsa, korkeaan kaulukseen ja kireään kravattiin kuin rautaiseen haarniskaan; hän ei voinut kääntää päätänsä oikealle eikä vasemmalle; hän tyrmistyi rouva von Kerichin monista kysymyksistä ja vilkkaasta käytöksestä; hän tunsi hyytyvänsä, kun huomasi Minnan tarkastelevan hänen kasvojaan, käsiään, liikkeitään ja pukuaan. Ja hän sekautui yhä enemmän heidän koettaessa saada häntä kotiutumaan, — rouva von Kerich tavattomalla sanatulvalla, — Minna kiemailevilla katseilla, joita hän vaistomaisesti ja huvitellakseen hänelle heitteli.
Viimein eivät he enää toivoneet saavansa häneltä muuta kuin kumarruksia ja parisanaisia vastauksia; ja rouva von Kerich, joka yksinään piti huolta pakinan sujumisesta, ikävystyi niin, että pyysi häntä pianon ääreen. Christophe oli paljon arempi kuin kokonaisen konserttiyleisön edessä; hän soitti erään Mozartin adagion. Mutta juuri hänen arkuutensa, sydämen levottomuus, jota hän alkoi tuntea näiden kahden naisen lähistöllä, vilpitön järkytys, joka täytti hänen rintansa ja teki hänet yhtaikaa onnelliseksi ja onnettomaksi, ne sopivat hyvin tuon soitetun kappaleen hellämieliseen ja nuorekkaan puhtaaseen sävyyn ja lisäsivät sen keväistä hurmausta. Se liikutti rouva von Kerichiä; ja hän kiitteli Christophea kovin ylistelevin sanoin, kuten maailman ihmisten on tapa; mutta kuitenkin olivat ne sanat vilpittömiä, ja olihan liioiteltukin kiitos suloista niin viehättävästä suusta kuultuna. Ilkamoiva Minna oli vaiti, hän katseli kummissaan tuota poikaa, joka oli puhuessaan niin hölmö, mutta sormiltaan niin kaunopuheinen. Christophe tunsi heidän suopeutensa ja tuli rohkeammaksi. Hän soitti lisää; ja viimein hän kääntyi puolittain Minnaa kohti, ja sanoi, hämillään hymyillen ja silmät maahan luotuina arasti: — Tätä minä tein siellä muurilla. Ja hän soitti nyt pienen sävellyksen, jossa kehittelemänsä musikaalisen aatteen hän oli tosiaan saanut tuolla mielipaikallaan, katsellessaan puutarhaa, ei tosin sinä iltana, jolloin hän oli ensi kertaa nähnyt Minnan ja rouva von Kerichin, — vaikka hän koetteli sitä itselleen vakuuttaa, mistä syystä, sen hämärän seikan saattoi yksin hänen sydämensä tietää, — vaan monina iltoina jo sitä ennen. Tuo andante con moto ilmaisi rytmiensä rauhallisessa keinunnassa tunnelmaa, jossa puhuu lintujen laulu, tuhansien pikku hyönteisten surina ja valtavain puiden majesteettinen unelmoiminen laskevan auringon rauhallisessa loisteessa.
Christophen pikku yleisö kuunteli hurmaantuneena. Kun hän lopetti, nousi rouva von Kerich ylös, tarttui hänen molempiin käsiinsä vilkkaasti kuin hänen tapansa aina oli, ja kiitteli häntä ylenpalttisesti. Minna taputti käsiään ja huudahti, että se oli "suuremmoista", ja että hän panettaisi muuria vastaan pystyyn tikapuut: niin saisi Christophe työskennellä mukavammin ja säveltää vielä toisia yhtä "yleviä" kappaleita kuin tämä. Rouva von Kerich pyysi Christophea olemaan välittämättä Minnasta, tuosta hulluttelijasta; ja hän kutsui Christophea tulemaan puutarhaansa niin usein kuin vaan tahtoi, koska hän siitä piti; ja hän lisäsi, ettei hänen tarvitsisi edes tulla heidän luokseenkaan, jos se oli hänestä ikävää.