— Teidän ei tarvitse tulla meidän luoksemme, näki Minna hyväksi lisätä. Mutta varokaakin, jos ette tule!
Ja hän pudisti somasti ja uhkaavasti sormeaan.
Minna ei suinkaan toivonut, että Christophe tulisi usein heidän luokseen vieraisille, eikä edes, että Christophe olisi hänelle millään tavoin kohtelias. Mutta häntä huvitti hiukan veikeillä, ja tuo sormenpudistus tuntui hänestä siihen tarpeeseen tehokkaalta.
Christophe punastui ilosta. Ja lopuksi voitti rouva von Kerich täydellisesti hänen luottamuksensa, niin hienotunteisesti puhui hän hänen äidistään ja isästään; viimemainitun oli hän aikoinaan tuntenut. Noiden naisten tavanvaatima herttaisuus valtasi hänen sydämensä; hän liioitteli tuen helppohintaisen hyvyyden suuruutta, tuota hienon maailman menoihin kuuluvaa viehättävyyttä, sillä hän halusi luonnostaan uskoa sellaista syvälliseksi. Ja hän alkoi nyt kertoa omista suunnitelmistaan, onnettomuuksistaan, aivan lapsellisen luottavasti. Hän ei huomannut enää edes, miten aika meni, ja hän hypähti hämmästyksestä, kun eräs palvelija tuli ilmoittamaan, että illallispöytä oli katettu. Mutta hänen nolostumisensa muuttui pelkäksi iloksi, kun rouva von Kerich pyysi häntä jäämään heidän luokseen aterialle, kuten ainakin hyvä ystävä, ja ystäviähän he jo olivatkin. Hänelle asetettiin lautanen äidin ja tyttären väliin; mutta hän antoi heille tosiaan epäedullisemman näytteen lahjoistaan pöydän ääressä kuin pianoa soittaessaan. Se puoli hänen kasvatustaan oli laiminlyöty; hän luuli, että pöydässä oli tärkeintä vaan syödä ja juoda ja ettei tapa, miten sen teki, merkinnyt mitään. Ja niinpä katseli näppärä Minna häntä aivan vaiti ja kauhistuneena.
Naiset olettivat, että hän lähtisi heti illallisen jälkeen pois. Mutta hän meni heidän perästään pieneen saliin, istuutui heidän seuraansa eikä näyttänyt ollenkaan haluavan väistyä. Minna tukahutti haukotuksiaan ja antoi äidilleen merkkejä. Christophe ei niitä huomannut, sillä hän oli onnesta juopunut ja luuli, että toiset olivat sellaisia kuin hänkin: Minna näet heitti yhä häneen veitikkamaisia silmäyksiä, kuten hänen tapansa aina oli; ja sitäpaitsi ei Christophe tiennyt, kuinka nousta ja hyvästellä, kun oli kerran tullut sinne istuutuneeksi. Hän olisi varmaankin jäänyt sinne koko yöksi, ellei rouva von Kerich olisi itse häntä hyvästellyt, auttaen hänet ystävällisen huolettomasti pääsemään pois.
Hän lähti, vieden sielussaan rouva von Kerichin ruskeain silmäin hyväilevän hohteen ja Minnan sinisten silmäin loisteen; hän tunsi vielä kädessään heidän sormiensa hienon kosketuksen, käsien, jotka olivat herkät ja suloiset kuin kukat; ja häntä ympäröi ylhäinen tuoksu, jota hän ei ollut vielä koskaan ennen kokenut ja joka huumasi häntä niin, että melkein pyörrytti.
Hän palasi tuohon taloon kahden päivän päästä antamaan Minnalle pianotunteja, kuten oli sovittu. Siitä alkaen kävi hän sitten siellä kaksi kertaa viikossa; ja usein meni hän sinne uudestaan myöskin illalla, soittelemaan ja pakinoimaan. Rouva von Kerich näki hänet mielellään vieraana. Hän oli älykäs ja hyväsydäminen nainen. Hän oli kolmenkymmenen viiden vuoden ikäinen, kun hän kadotti miehensä; ja vaikka hän oli silloin sekä ruumiiltaan että sielultaan nuori, oli hän vetäytynyt ilman kaipausta syrjään maailmasta, jossa hänellä oli ollut naimisiin mentyään tärkeäkin osansa. Ehkäpä hän erosi siitä sitäkin helpommin, kun hän oli siellä jo perin pohjin huvitellut ja ajatteli terveesti, ettei voi enää saada sellaista, jonka on jo saanut. Herra von Kerichin muisto eli hänen mielessään aina jälkeenkin päin, vaikkei hän ollut koskaan, koko avioliiton aikana tuntenut miestään kohtaan mitään rakkauden tapaista; hänelle riitti hyvä ystävyys; hän oli intohimoton, ja hänen sydämensä pelkästään hyvä.
Nyt omistausi hän täydellisesti tyttärensä kasvatukselle; mutta sama kohtuullisuus, joka oli hänelle ominainen rakkaudessa, hillitsi tässäkin tehtävässä äidillisyyttä, tuota tunnetta, joka on eräissä naisissa usein aivan sairaaloisen kiihtynyt, jos nimittäin lapsi on ainoa olento, joka voi tyydyttää heidän kiihkeää kaipuutaan rakastaa ja olla rakastettu. Hän rakasti suuresti Minnaa, mutta arvosteli häntä selkeästi, eikä salannut hänen vikojaan, enempää kuin hän kuvitteli itsestäänkään liikaa hyvää. Koska hän oli sekä viisas että älykäs, oli hänellä erehtymätön taito huomata ensi silmäyksellä kunkin ihmisen heikko ja naurettava puoli; ja se oli hänelle suuri huvitus, jossa ei ollut häijyyden rahtuakaan; sillä hän oli yhtä hyväntahtoinen kuin ilveileväkin, ja huvitellessaan ihmisillä hän auttoi mielellään heitä.
Pikku Christophe tarjosi hänen hyvyydelleen ja arvostelevalle puolelleen erinomaisen kokeilualan. Pikkukaupungissa olon ensimäisinä aikoina, jolloin rouvan täytyi suruvuotensa tähden pysyä syrjässä seuraelämästä, oli Christophe hänelle ajanrattona. Ensinnäkin musikaalisilla lahjoillaan. Rouva von Kerich rakasti musiikkia, vaikkei hän sanan täydellisessä merkityksessä ollut musikaalinen; musiikki tuotti hänelle fyysillistä ja henkistä hyvinvointia ja vaivutti hänen ajatuksensa mukavasti mieluisan alakuloisuuden tilaan. Hän istui takkavalkean ääressä, — Christophe soitti, — käsityö kädessä, ja hymyili raukeasti; hän tunsi sanatonta nautintoa seuratessaan Christophen sormien alinomaista liikuntaa ja omien unelmiensa epämääräisiä värähdyksiä, antautuessaan surullisiin tai suloisiin muistelmiinsa.
Mutta vielä enemmän kuin musiikki kiinnitti hänen mieltään itse soittaja. Hän oli kyllin älykäs huomatakseen Christophen harvinaiset lahjat, vaikkei hän ollutkaan pystyvä käsittämään hänen todellista nerokkuuttaan. Häntä huvitti uteliaisuudestakin vaalia tuon mystillisen liekin syttymistä, jonka hän näki Christophessa tuikahtelevan. Hän näki pian, miten suuret hänen siveelliset avunsa olivat; hänen suoruutensa ja uljuutensa, koko tuo stoalaisuus, joka on lapsessa niin liikuttava nähdä. Ja kuitenkin tarkasteli hän Christophea teräväin ja ivallisten silmäinsä tarkkanäköisyyden kannalta. Hän huvitteli itseään hänen kömpelyydellään, hänen rumuudellaan, hänen pienillä naurettavuuksillaan; hän ei ottanut häntä täysin vakavalta kannalta, — hän ei ottanut yleensä vakavalta kannalta paljon mitään. — Christophen hassunkuriset puuskapäisyydet, hänen kiivautensa ja oikullinen luonteensa saivat rouva von Kerichin muuten uskomaan, ettei hänen älynsä ollut aivan tasapainossa; hän näki Christophessa vaan erään uuden näytteen Kraffteja, jotka olivat kunnon miehiä ja hyviä soittoniekkoja, mutta kuitenkin hieman päästä vialla.