Tuota hienoa ivallisuutta ei Christophe huomannut; hän tunsi ainoastaan rouva von Kerichin hyvyyden. Hän oli niin vähän siihen tottunut, että hänelle oltiin hyviä! Vaikka hänen jokapäiväinen tehtävänsä linnassa saattoi hänet hienon väen yhteyteen, oli Christophe-parka yhä vielä pikku metsäläinen, joka ei ollut saanut opetusta eikä sivistystä. Hovin itsekkyys ei välittänyt hänestä sen enempää kuin että käytti hyväkseen hänen lahjojaan, koettamatta puolestaan mitenkään olla hänelle hyödyksi. Hän tuli linnaan, istuutui pianon ääreen, soitti ja meni matkaansa, kenenkään huolimatta nähdä vaivaa puhella hänen kanssaan, paitsi ehkä heittääkseen hänelle jonkin kuluneen ja jokapäiväisen kohteliaisuuden. Isoisän kuoleman jälkeen ei kukaan kotona tai kaupungilla ollut ajatellutkaan auttaa häntä hankkimaan tietoja, käyttäytymään elämässä, tulemaan mieheksi. Hän kärsi itse katkerasti tietämättömyydestään ja kömpelöistä tavoistaan. Hän ahersi veren ja hien voimalla kasvattaakseen itseään itse; mutta se ei onnistunut. Hänellä ei ollut kirjoja, ei seuraa, ei esimerkkiä, ei kerrassaan mitään. Hänen olisi pitänyt tunnustaa hätänsä jollekin ystävälle, mutta hän ei voinut sitä tehdä. Edes Otollekaan ei hän ollut uskaltanut ripittää itseään siinä suhteessa, sillä kun Otto kuuli ensimäiset sanat, jotka Christophe tohti siitä hänelle hiiskua, sai hän kohta halveksivan ylemmyyden sävyn, joka poltti Christophea kuin tulinen rauta.

Ja nyt hävisivät rouva von Kerichin seurassa kaikki tuollaiset vaikeudet. Hänen ei tarvinnut mitään edes sanoa, — se olisi käynyt liian ankarasti ylpeän Christophen kunnialle, — vaan rouva von Kerich näytti itsestään hänelle, lempeällä tavalla, mitä Christophen ei pitänyt tehdä, ilmoitti, mitä hänen piti tehdä, antoi hänelle neuvoja, kuinka hänen piti pukeutua, syödä, kävellä, puhella, ei sallinut pujahtaa ohitse ainoaakaan hänen totuttua heikkouttaan, mitä tuli hyviin tapoihin ja makuun puheissa ja käytöksessä. Ja Christophen oli mahdoton loukkaantua, niin hellä oli oikaisijan käsi ja varoi loukkaamasta lapsen arkaa itserakkautta. Rouva von Kerich kasvatti Christophea myöskin kirjallisesti, antamatta oppilaan sitä edes huomata; hän ei näyttänyt koskaan kummastuvan hänen tavatonta tietämättömyyttään; mutta hän ei lyönyt laimin ainoaakaan tilaisuutta, jolloin voi oikaista hänen erehdyksiään, yksinkertaisesti ja rauhallisesti, aivan kuin olisi ollut varsin luonnollista, että Christophe oli erehdyksessä. Hän ei kiduttanut häntä saivartelevilla läksyillä, vaan keksi sellaisen keinon, että antoi Minnan ja hänen lukea illan ratoksi vuorotellen ääneen jonkin kauniin kohdan historiaa tahi saksalaisia tai ulkomaalaisia runoilijoita. Hän kohteli Christophea aivan kuin kodissaan kasvatettua lasta, kuitenkin hieman alentuvasti ja suojelevasti; seikka, jota Christophe ei huomannut. Hän piti huolta yksinpä Christophen puvustakin, hän hankki hänelle jotain kuosikkaampaa, hän neuloi hänelle villaisen kaulusliinan, hän lahjoitti hänelle pieniä toilettiesineitä; ja kaiken sen teki hän niin hienotunteisesti, etteivät lahjat ja huolenpito saaneet Christophea koskaan hämille. Lyhyesti sanoen: hän antoi Christophelle kaikkea tuollaista pientä apua ja melkein äidillistä huolenpitoa, jota jokainen hyvä nainen suo vaistomaisesti jokaiselle lapselle, joka joutuu hänen kanssaan tekemisiin tai turvautuu häneen, tuntematta silti suojattia kohtaan mitään syvempää tunnetta. Mutta Christophe luuli, että moinen hellyys kohdistui nimenomaan juuri häneen, ja niinpä hän oli ylenpalttisen kiitollinen; joskus purkausi se tunne ilmi intohimoisina puuskina, jotka olivat rouva von Kerichistä hiukan naurettavia, mutta huvittivat häntä siitä huolimatta.

Minnan ja Christophen välit olivat aivan toiset. Kun Christophe näki hänet uudestaan, ensimäisellä musiikkitunnilla, vielä aivan huumautuneena eilisistä muistoista ja tytön hyväilevistä silmäyksistä, niin oli hän kovin kummastunut, kun huomasi nyt hänessä henkilön, joka ei ollut missään suhteessa samanlainen kuin muutama tunti aikaisemmin nähty. Minna tuskin huoli katsoakaan häneen, hän ei kuunnellut, mitä Christophe sanoi; ja kun hän kohotti silmänsä Christopheen, näki poika niissä niin jäätävän kylmyyden, että hän aivan tyrmistyi. Christophe vaivasi kauan aivojaan miettien, miten hän oli mahtanut neiti von Kerichiä loukata. Hän ei ollut loukannut häntä millään tavalla; Minnan tunteet eivät olleet häntä kohtaan sinä päivänä sen kylmemmät tai suosiollisemmat kuin eilenkään; tänään niinkuin eilenkin oli Minna häntä kohtaan välinpitämätön. Jos hän oli edellisellä kerralla tuhlannut hänelle hiukan hymyjä hänen vieraaksi tullessaan, johtui se vain nuoren tyttösen vaistomaisesta kiemailunhalusta, tarpeesta huvitella koettamalla silmiensä voimaa ensimäiseen esineeseen, mikä eteen sattuu, olipa se vaikka koira hattu päässä. Seuraavana päivänä ei tuo liian helppo voitto huvittanut häntä enää laisinkaan. Minna oli tarkastanut tyystin Christophea; ja hän oli päässyt siihen tulokseen, että hän oli ruma ja köyhä ja huonosti kasvatettu poika, joka soitti hyvin pianoa, mutta piteli haarukkaa ruokapöydässä kauhean kömpelösti talonpoikaisessa kädessään ja söi kalaa veitsellä. Christophe oli siis hänestä hyvin vähän mieltäkiinnittävä. Hän tahtoi kyllä ottaa häneltä pianotunteja; ja hän tahtoi myöskin hänen kanssaan huvitella, koska hänellä ei tätä nykyä ollut muitakaan tovereita ja koska hänelle yhä vielä, vaikka hän ei enää ollutkaan olevinaan mikään lapsi, nousi silloin tällöin päähän hurja halu leikkiä, tuhlata liikaa iloisuuttaan, into, jota kiihdytti lisäksi tavattomasti nykyinen suruvuoden kielto, samoin kuin hänen äidissäänkin. Mutta Christophea ei hän ajatellut sen enempää kuin jotakin lauhkeata kotieläintä; ja jos hän joskus vieläkin yhtäkkiä, kesken kaikkein kylmintä tuultaan, sattui luomaan häneen soman silmäyksen, teki hän sen vain hajamielisyydessään ja siksi, että hän ajatteli jotain muuta, — tai hyvin yksinkertaisesti siitä syystä, ettei hän tahtonut aivan kokonaan unohtaa sitä tottumustaan. Christophen sydän vavahti onnesta, kun Minna katsahti häneen niin. Ja kuitenkin tyttö sitä tuskin huomasikaan: hän mietti vain omia haaveitaan. Tuo tyttönen oli iässä, jolloin ihminen hemmoittelee aistejaan miellyttävillä ja imartelevilla unelmilla. Hän ajatteli alinomaa rakkautta, pohti sitä niin mielenkiintoisesti ja uteliaasti, ettei moinen ajatus ollut viatonta enää muun vuoksi kuin siksi, että hän oli niissä asioissa aivan tietämätön ja yksinkertainen. Muuten hän ei, hyvin kasvatettuna vallasnaisena, kuvitellut rakkautta muuna kuin avioliittona. Hänen miesihanteensa ei ollut läheskään vielä vakaantunut. Milloin haaveksi hän mennä naimisiin jonkun luutnantin kanssa, milloin uneksi hän jotakin runoniekkaa, sellaista ylevää ja täysin soveliasta lajia kuten esimerkiksi Schiller. Yksi suunnitelma hävitti toisen; ja viimeksi tullut otettiin vastaan aina yhtä hartaasti ja yhtä suurella vakuutuksella kuin edellinenkin. Ja lopuksi olivat kaikki haaveet valmiit syrjäytettäviksi edullisen todellisuuden tarjoutuessa. Sillä onpa omituista nähdä, miten helposti nuoret, romantiset tytöt tavallisesti luopuvat ihanteistaan, kun heidän eteensä ilmaantuu vähän ihanteen mukainen, mutta sitä varmempi tilaisuus.

Kaiken kaikkiaan oli hempeätunteinen Minna sangen rauhallinen ja kylmä luonne, niin vähän kuin hän sitä itse aavistikin. Ylimyksellisestä nimestään ja sen aatelisesta von-lisäkkeestä huolimatta oli hän pieni, saksalainen rouva-sielu, niin, jo keskellä nuoruutensa kauneinta kevättä.

Christophe ei tietysti voinut ymmärtää naissydämen monimutkaista koneistoa, — monimutkaisempaa näennäisesti kuin todellisuudessa. Hän hölmistyi usein kunnon ystävättäriensä käytöksestä; mutta hän oli niin onnellinen saadessaan heistä pitää, että hän mielellään sulki silmänsä kaikelta sellaiselta heissä, joka teki hänet rauhattomaksi tai surulliseksi, voidakseen uskoa, että häntä rakastettiin yhtä paljon kuin hän heitä rakasti. Yksi ainoa sana tai katse sai hänet hurmauksen valtaan. Hän oli moisesta usein niin järkytetty, että puhkesi kyyneliin.

Kun hän istui pöydän ääressä, rauhallisessa, pienessä salissa, jonkun askeleen päässä rouva von Kerichistä, joka ompeli lampun valossa… — (Minna luki ääneen toisella puolen pöytää; he eivät puhelleet; puoliavoimesta puutarhaovesta näkyi hiekkakäytävä kuutamossa kiiltäen; puitten latvat suhisivat ulkona hiljaa…) — silloin tunsi hän yhtäkkiä sellaisen onnen paisuttavan sydäntään, että hän ryntäsi ilman näkyvää syytä ylös tuoliltaan, heittäytyi rouva von Kerichin jalkain juureen, tarttui hänen käteensä, jossa saattoi olla neulakin, ja suuteli sitä suutelemistaan ja painoi sen nyyhkytellen huulilleen, poskiaan tai silmiään vasten. Minna kohotti katseensa kirjasta, nykähytti välinpitämättömästi olkapäitään ja nyrpisti hiukan suutaan. Rouva von Kerich katseli hymyillen isoa poikaa, joka pyöriskeli hänen jaloissaan, taputteli hänen päätänsä vapaana olevalla kädellään ja virkkoi kauniilla äänellään, ystävällisesti ja hiukan ivaavasti:

— No mitä nyt, suuri tyhmyrini, mikä teillä nyt on?

Oi, tuon äänen suloutta, oi, tätä rauhaa, tätä hiljaisuutta, tätä hienostunutta ilmapiiriä, jossa ei tarvinnut kärsiä huutoja, ei tuuppimisia, ei raakuutta; tätä keidasta keskellä katkeraa elämää, lumottua maailmaa, joka aukesi Christophelle jumalaisia runoilijoita luettaessa, — sankarihohdetta, joka kultasi heijastuksellaan kaikki esineet ja olennot! Goethe, Schiller, Shakespeare, voiman, tuskan ja rakkauden ehtymättömät virrat!…

Minna luki kumartuneena kirjan puoleen, hiukan jännityksestä hohtavin kasvoin, raikkaalla äänellä, joka oli hiukan teeskennellyn sipattava ja koetti kohota itsetietoisen mahtavaksi lausuessa sotasankarien ja kuninkaitten nimiä. Joskus otti rouva von Kerich itse kirjan käteensä; hän antoi silloin traagillisille tapahtumille koko olentonsa älykkään ja hellän sulon; mutta enimmäkseen hän vaan kuunteli, kenottaen mukavasti nojatuolissaan, iankaikkinen käsityö helmassa; hän hymyili omille ajatuksilleen; — sillä hän löysi aina itsensä kaikkien runoelmain pohjalla.

Myöskin Christophe oli koettanut lukea ääneen, mutta siitä yrityksestä täytyi hänen luopua: hän katkoi lauselmat pilalle, sekautui sanoissa, hyppäsi yli välimerkkien, ei näyttänyt ymmärtävän mitään, ja heltyi niin, että hänen täytyi keskeyttää pateettisissa paikoissa, koska hän tunsi kyynelten tulevan silmiinsä. Silloin heitti hän suutuksissaan kirjan käsistään pöydälle; ja hänen ystävättärensä nauroivat hänelle niin, että raikui… Kuinka hän heitä rakasti! Alinomaa kuljetti hän heidän kuvaansa sielussaan, ja heidän muotonsa yhtyi Shakespearen ja Goethen runoelmain henkilöihin. Hän tuskin eroitti niitä toisistaan. Jokin runoilijain kaunis ajatus, joka varisti hänen olemustaan intohimoisesti, sen juuriin saakka, ei eronnut sittemmin, vanhempana hänen sitä kuullessaan niistä rakkaista huulista, joiden hän oli kuullut lausuvan sen ensi kertaa. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin ei hän saattanut lukea tai nähdä näyteltävän Egmontia tai Romeota tuntematta eräiden niiden säkeiden kajahtaessa sielunsa pohjalta nousevan muiston juuri näistä kertomistamme ajoista, näiden iltojen onnen haaveista; ei, jälleen hän näki silloin edessään rouva von Kerichin ja Minnan rakkaat kasvot.