Christophe katseli niitä kasvoja tuntikausia, silloin, kun he lukivat, — katseli niitä öisinkin, unelmoidessaan valveillaan vuoteessaan, silmät auki, — päivin haaveksien orkesterissa nuottitelineittensä ääressä, soittaen konemaisesti, silmät puoliummessa. Hän jumaloi heitä kumpaakin puhtain tuntein; ja kun hän ei tuntenut rakkautta, niin hän luuli nyt olevansa rakastunut. Mutta hän ei oikein tiennyt, kumpaanko, äitiin vai tyttäreen. Hän tutki itseään vakavasti, mutta ei voinut ratkaista, kumpaisen valita. Kuitenkin näytti hänestä välttämättömältä kaikin mokomin päättää, ja hän oli lopulta taipuisampi hyväksymään rouva von Kerichin. Ja kas vaan, heti, kun hän oli sen päätöksen tehnyt, hän huomasi, että hän rakastikin juuri häntä. Hän rakasti hänen älykkäitä silmiään, hänen puoliavoimen suunsa hajamielistä hymyä, hänen vielä nuorekkaan tasaista otsaansa, hänen hienoa ja pehmeää tukkaansa, jossa oli jakaus toisella ohimolla, hänen verhottua ääntään, hänen pikku ryiskelyään, hänen äidillisiä käsiään, hienostuneita liikkeitään, ja hänen tuntematonta sieluaan. Hän värisi autuudesta, kun hän istui hänen vieressään ja rouva von Kerich selitti hänelle ystävällisesti jotain luettavaa kohtaa, jota hän ei ymmärtänyt: rouva von Kerich nojasi kättään Christophen olkapäähän; Christophe tunsi hänen sormiensa lämmön, hänen hengityksensä poskillaan, hänen ruumiinsa suloisen tuoksun; hän kuunteli hurmauksen vallassa, eikä ymmärtänyt selityksistä mitään. Opettaja huomasi sen, hän käski Christophea toistamaan, mitä oli hänelle sanonut: Christophe oli vaiti; rouva von Kerich oli suuttuvinaan, hän painoi Christophen nenän kirjaan ja sanoi, ettei Christophesta tule koskaan muuta kuin pikku aasi. Siihen vastasi Christophe, että se on hänestä yhdentekevää, jos hän vain saa olla hänen pikku aasinsa, jos hän ei vain karkoita aasia luotansa pois. Rouva von Kerich oli epäröivinään, suostuako anomukseen; mutta viimein hän sanoi, että vaikka Christophe olikin paha, pieni aasi, sangen tyhmä aasi, niin ehkäpä hän hänet kuitenkin pitää, — ehkäpä hän rakastaakin aasia, — vaikkei hänestä tosiaan ole mihinkään; sillä ehdolla vain, että hän on heti kiltti. Sitten he nauroivat molemmat, ja Christophe kylpi autuudessa.
Kun Christophe oli huomannut, että hän rakasti rouva von Kerichiä, vieroittui hän vähitellen Minnasta. Häntä alkoi tytön kylmyys ärsyttää; ja kun hän näki hänet alinomaa ja tuli siten rohkeammaksi ja viimein uskalsi esiintyä vapaan luonteensa mukaisesti, niin ei hän salannutkaan Minnalta tyytymättömyyttään. Minna pisteli häntä mielellään, ja Christophe antoi tuimia vastauksia. He kiusoittelivat toisiaan alinomaa, ja rouva von Kerich nauroi vaan heille. Christophe, joka ei päässyt yläkynteen näissä sanakahakoissa, lähti talosta usein niin vimmoissaan, että luuli oikein vihaavansa Minnaa; ja hän kuvitteli itselleen palaavansa hänen lähelleen takaisin ainoastaan rouva von Kerichin tähden.
Christophe opetti Minnalle yhä edelleen pianonsoittoa. Kaksi kertaa viikossa, kello yhdeksästä kymmeneen aamulla, hän piti huolta tytön skaalaharjoituksista. Huone, jossa he silloin oleskelivat, oli Minnan studio. Omituinen työhuone; se kuvasi huvittavan uskollisesti tuon pikku naisen aivojen hullunkurista sekamelskaa.
Pöydällä oli pieniä veistoskuvia, jotka esittivät soittavia kissoja, — kokonainen orkesteri, yksi käyttelemässä viulua, toinen selloa; ja pieni taskupeili, toiletti-esineitä ja kirjoitusneuvot, kaikki erinomaisessa järjestyksessä. Hyllyllä oli mikroskoopisen pieniä suurten säveltäjäin rintakuvia: Beethoven rypistetyin kulmin, Wagner baretti päässä, — sekä Belvederen Apollo. Uunin reunalla, sammakon vieressä, joka poltti kaislapiippua, lepäsi paperinen viuhka, johon oli maalattu Bayreuthin teatteri. Kirjahyllyllä kirjoja kahdessa rivissä, sellaisia kuin: Lübke, Mommsen, Schiller, Sans famille, Jules Verne, Montaigne. Seinillä suurina valokuvina sikstiniläinen madonna ja Herkomerin tauluja: ne olivat reunustetut sinisillä ja vihreillä nauhoilla. Oli siellä myöskin näköala eräästä sveitsiläisestä hotellista, kehyksissä, jotka oli tehty hopeoiduista takiaisista; ja huoneen joka nurkassa mahdoton määrä upseerien, tenorilaulajien ja ystävättärien valokuvia, — kaikissa omistuskirjoitus, melkein kaikissa jokin runo tai ainakin jokin sellainen, jota Saksassa sanotaan runoksi. Keskellä huonetta komeili marmorijalustalla partaisen Brahmsin rintakuva; ja pianon yläpuolella heilui nuoran päässä pieniä plyyssiapinoita ja kotiljonkimuistoja.
Minna tuli tunnille aina liian myöhään, silmät yhä pöhöttyneinä unesta ja happamen näköisenä; hän tuskin ojensi kättään Christophelle, sanoi vain välinpitämättömästi hyvää päivää, asettui pianon ääreen vaiti, jäykkänä ja arvokkaana. Kun hän oli yksin, soitti hän halusta loppumattomia skaaloja; sillä se salli hänen miellyttävästi pidentää puolihorrosmaista tilaansa ja kauniita haaveitaan. Mutta Christophe pakotti hänet nyt kohdistamaan huomionsa vaikeampiin harjoituksiin; ja kostaakseen Minna soitti joskus ne tahallaan niin huonosti kuin suinkin mahdollista. Hänellä oli melkoisen hyvä korva, mutta hän ei pitänyt musiikista, — kuten monienkin saksatarten on laita. Mutta niinkuin muutkin heistä luuli hän, että hänen velvollisuutensa oli rakastaa sitä; ja hän otti siis tuntinsa melkoisen tunnontarkasti, paitsi joinakuina pirullisen ilkeyden hetkinä, jolloin hän tahtoi kiusata opettajaansa. Ja vielä enemmän raivostutti Minna jäätävällä välinpitämättömyydellään, jollainen hän ahkeroidessaankin oli. Pahinta oli, että Minna kuvitteli velvollisuudekseen olla jossakin paljon puhuvassa paikassa sielukas: hän tuli silloin sentimentaaliksi, eikä tuntenut sisässään kerrassaan mitään.
Pikku Christophe hänen vieressään ei ollut liioin kohtelias. Hän ei kehuskellut Minnaa koskaan: päin vastoin. Minna oli siitä äkeissään hänelle eikä jättänyt vastaamatta ainoaankaan opettajan huomautukseen. Hän intti vääräksi, mitä Christophe sanoikin, ja kun hän erehtyi, niin hän väitti kiven kovaan soittaneensa nuottien mukaan. Christophe suuttui ja he menivät epäkohteliaisuuksiin ja loukkauksiin.
Vaikka Minna katseli muka vain koskettimiin, niin hän seurasi syrjäsilmällä kuitenkin Christophea ja nautti hänen raivostaan. Ikävän hommansa huviksi hän keksi kaikenlaisia pieniä, joutavia kujeita, joiden tarkoituksena oli saada tunti keskeytetyksi ja Christophe pilalle hermostuneeksi. Minna oli silloin saavinaan jotain väärään kurkkuunsa, että häntä olisi säälitty, hänelle tuli yskänpuuska, tai jotain tärkeää sanottavaa kamarineitsyelle. Christophe tiesi, että se oli pelkkää juonittelua; ja Minna tiesi Christophen tietävän, että se oli juonittelua. Ja se huvitti tyttöä suuresti; sillä Christophe ei voinut sanoa hänelle suoraan, mitä hän moisesta ajatteli.
Eräänä päivänä, kun hän jälleen huvitteli tällä tavoin ja ryiskeli muka nääntymäisillään, nokka kätkettynä nenäliinaan, aivan kuin hän olisi ollut siihen paikkaan tukehtua, mutta vilkuen kuitenkin salavihkaa vimmasta kiehuvaan Christopheen, sai hän päähänpiston pudottaa lattialle nenäliinansa ja pakottaa Christophea ottamaan sen ylös maasta. Christophe totteli niin epäkohteliaasti kuin mahdollista. Minna palkitsi häntä lausumalla: "Kiitos!", mutta niin ylhäisnaisen tapaan, että Christophe oli haljeta raivosta.
Tämä leikki oli Minnasta liian hauskaa hänen voidakseen olla sitä uudistamatta. Ja seuraavana päivänä hän yritti sitä taas. Christophe ei hievahtanutkaan: hänen sappensa kiehui. Minna odotti tuokion, sitten hän sanoi närkästyneellä äänellä:
— Oletteko hyvä ja otatte nenäliinani maasta? Christophe ei sitä enää sietänyt.