— Minä en ole teidän pikenttinne! huusi hän karkeasti. Nostakaa itse nenäliinanne!
Minna joutui aivan suunniltaan. Hän ponnahti rajusti ylös tuoliltaan, joka kaatui:
— Oh, tämä on jo liikaa, sanoi hän ja rämäytti raivoissaan koskettimia; ja ryntäsi vimmastuneena ulos.
Christophe odotti häntä. Minna ei tullut takaisin. Christophe häpesi käytöstään: hän tunsi olleensa kuin mikä jätkä. Mutta hän ei ollut enää jaksanut, Minna piti häntä selvästi pilkkanaan tuolla alinomaisella vastaan vääntämisellään. Christophe pelkäsi, että Minna valittaisi äidilleen ja että hänen ja rouva von Kerichin välit kylmenisivät ainaiseksi. Christophe ei tiennyt, mitä tehdä; sillä jos hän katuikin töykeyttään, niin millään ehdolla maailmassa hän ei olisi kuitenkaan pyytänyt anteeksi.
Hän tuli seuraavana päivänä takaisin, vaikka hän ajatteli, ettei Minna huolisi enää tunteja. Mutta Minna, joka oli liian ylpeä kannellakseen, Minna, jonka omatunto ei ollut aivan puhdas, tuli kuitenkin tunnilleen, mutta antoi nyt Christophen odottaa vielä viisi minuuttia kauemmin kuin tavallisesti. Ja hän meni ja asettui pianon ääreen ja istui siinä jäykkänä, kääntämättä päätään ja lausumatta sanaakaan, aivan kuin Christophea ei olisi ollut olemassa. Hän otti kuitenkin tämän tuntinsa ja kaikki muutkin sovitut tunnit, sillä hän tiesi hyvin, että Christophe oli etevä opettaja, ja että hänen täytyi oppia soittamaan kunnollisesti pianoa, jos hän aikoi käydä siitä, mitä hän luuli olevansa: — jalosyntyinen, täydellisen kasvatuksen saanut neiti.
Mutta kuinka se hänestä oli ikävää! Kuinka se heistä molemmista oli ikävää!
Eräänä sumuisena maaliskuun aamuna, jolloin pienet lumihiutaleet leijuivat kuin untuvat harmaassa ilmassa, olivat he kahden studiossa. Päivä oli tuskin vielä valjennut. Minna puolusti kuten tavallisesti lyömäänsä väärää ääntä ja väitti, että "niinhän oli nuoteissa". Vaikka Christophe tiesi hyvin, että tyttö lipakoi, kumartui hän katselemaan nuottivihkoa, nähdäkseen kysymyksessä olevan kohdan lähempää. Minna piti kättään nuottitelineillä eikä siirtänyt sitä pois. Christophen suu joutui aivan lähelle tuota kättä. Christophe koetti lukea, mutta se ei onnistunut: hän katseli jotain muuta, — jotain hentoa ja hienoa ja läpikuultavaa, niinkuin kukkasen terälehdet. Yhtäkkiä, — hän ei tiennyt, mikä hänen päähänsä pisti, hän painoi kiihkeästi huulensa tuohon pieneen käteen.
He tyrmistyivät molemmat yhtä paljon. Christophe kavahti takaperin, Minna veti kätensä pois — he punastuivat molemmat. He eivät virkkaneet sanaakaan, he eivät katsoneet toisiinsa. Lyhyen ja nolon vaitiolon jälkeen ryhtyi Minna uudestaan soittamaan; hän oli järkyksissään: hänen povensa kohoili hiljaa, aivan kuin hänellä olisi ollut hengenahdistus; hän löi yhden väärän nuotin toisensa jälkeen. Christophe ei huomannut sitä: hän oli vielä enemmän tyrmistynyt kuin Minna; hänen ohimosuonensa jyskyttivät; hän ei kuullut mitään, ei tiennyt, mitä Minna soitti, ja saadakseen vaikenemisen loppumaan teki hän käheällä äänellä joitakin huomautuksia ristiin rastiin. Hän luuli olevansa Minnaan nähden lopullisesti tuhon oma. Hän oli aivan murtunut teostaan, hän tuomitsi sen järjettömäksi ja moukkamaiseksi. Kun tunti loppui, lähti hän Minnan luota katsomatta häneen ja hyvästelemättä. Mutta Minna ei ollut hänelle ollenkaan vihainen. Hän ei enää ajatellut, että Christophe oli huonosti kasvatettu; ja se että hän teki äsken soittaessaan niin paljon virheitä, johtui siitä, ettei hän koko aikana voinut olla katselematta salaa Christopheen, kummastuneen uteliaana ja, — nyt ensi kertaa, — suopeasti.
Kun Minna jäi yksin, ei hän lähtenyt äitinsä luokse niinkuin muina päivinä, vaan sulkeutui kamariinsa ja alkoi aprikoida tätä merkillistä tapausta. Hän istui kyynärpää pöytää vasten kuvastimensa edessä. Hänen silmänsä näyttivät hänestä lempeiltä ja loistavilta. Hän puri hiljaa huuliaan, koettaen palauttaa kaikki muistiinsa. Ja katsellen mielihyvällä pieniä, sieviä kasvojaan, eli hän jälleen koko äskeisen kohtauksen, ja punastui ja hymyili. Ruokapöydässä hän oli vilkas ja iloinen. Sitten hän ei tahtonut lähteä kävelemään, vaan jäi saliin suurimmaksi osaksi iltapäivää; hänellä oli ompelus käsissä, mutta hän ei tehnyt kymmentäkään pistosta, jotka eivät menneet vinoon; mutta mitä se haittasi! Siellä yhdessä kolkassa huonetta ja selin äitiinsä hän hymyili; tai halutti häntä yhtäkkiä oikaista vartaloaan, ja hän alkoi hypellä pitkin permantoa laulaen täyttä suuta. Rouva von Kerich oikein säikähti ja sanoi, että hän oli hassu. Minna heittäytyi hänen kaulaansa, kiemurrellen naurusta ja syleili äitiään niin, että oli hänet kuristaa.
Sinä iltana meni kauan ennenkuin hän asettui nukkumaan kamariinsa mentyään. Hän katseli yhä itseään kuvastimesta, koetteli muistella äskeistä asiaa, eikä ajatellut mitään, siksi, että hän oli koko päivän ajatellut samaa asiaa. Hän riisuutui hitaasti; vähän väliä hän keskeytti sen toimensa, istuutui sänkyyn, koettaen palauttaa mieleensä kuvaa Christophesta: hänelle ilmestyi silloin Christophe ihannoituna; ja nyt hän ei ollut Minnasta laisinkaan hullumpi. Hän asettui vuoteeseen ja sammutti kynttilän. Kymmenen minuutin kuluttua tuli aamullinen kohtaus yhtäkkiä hänen mieleensä, ja hän purskahti nauruun. Äiti nousi hiljaa ylös ja avasi hänen ovensa, luullen, että Minna kielloista huolimatta luki vuoteessa. Hän näki Minnan loikovan aivan rauhassa, silmät avoinna yölampun himmeässä valossa.