Ja yhtäkkiä Christophe näki makaavansa itse vainajan paikalla. Hän kuuli noiden kauheain sanain tulevan omasta suustaan, hän tunsi sydäntään painavan hyödyttömän, auttamattomasti hukatun elämän epätoivon. Ja hän ajatteli kauhuissaan: "Ah, ennen kaikki maailman kärsimykset, kaikki tuskat kuin päättyä näin."… Miten lähellä hän sitä oli ollut! Eikö hän ollut vähällä antautua kiusauksen valtaan, murskata itse elämänsä, paeta pelkurimaisesti tuskaansa? Niinkuin eivät kaikki tuskat, kaikki häpeät olisi pelkkää lapsen leikkiä suurimman kidutuksen ja rikoksen rinnalla, joka oli: pettää itsensä, kieltää vahva uskonsa, joutua halveksimaan itseään kuolemassa!
Hän näki, että elämä oli taistelu ilman lepoa ja armoa, jossa ihmisen, jossa miehen, joka tahtoo miehen nimen kantaa, täytyy taistella lakkaamatta, kokonaisia näkymättömien vihollisten sotalaumoja vastaan: luonnon saaliinhimoisia voimia, valonarkoja haluja, hämäriä ajatuksia, jotka vetävät petollisesti häntä alentamaan itsensä ja tuhoutumaan. Hän näki, että hän oli ollut langeta ansaan. Hän näki, että onni ja rakkaus ovat hetken petosta, joilla koetettiin saada sydän riisumaan aseensa ja antautumaan. Ja tuo viisitoista-vuotias pikku puritaani kuuli Jumalansa äänen:
— Käy, käy, lepäämättä koskaan.
— Mutta minne käyn, Herraa Mitä teenkin, minne menenkin, eikö loppu ole aina sama, eikö päämaali ole tuossa?
— Käykää kuolemaan, te, joiden täytyy kuolla! Käykää kärsimään, te, joiden täytyy kärsiä. Ei eletä sen tähden, että oltaisiin onnellisia. Eletään siksi, että täyttyisi Lakini. Kärsi. Kuole. Mutta ole, mitä sinun pitää olla: — Mies.