… Yhtäkkiä valtasi hänet selittämätön ahdistus: hän alkoi vavista, tietämättä, miksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä. Ja samassa sai sydäntäviiltävä tuskanhuuto hänet nostamaan päänsä. Hän ryntäsi ovelle…
Keskellä miesten parvea, jotka puhuivat hiljaisella äänellä, pimeässä, ainoastaan lyhdyn lekuttavan hohteen valaisemassa käytävässä, makasi paareilla ruumis, niinkuin isoisä ennen, vettä valuen ja liikkumattomana. Louisa nyyhkytti sen kaulassa. Melchior oli löydetty myllyjoesta hukkuneena.
Christophelta pääsi huuto. Koko muu maailma unohtui, kaikki toiset tuskat haipuivat tuossa tuokiossa. Hän heittäytyi isänsä ruumiille, Louisan viereen, ja he itkivät yhdessä.
Istuessaan vuoteen vieressä vartioiden Melchiorin viimeistä unta, isän, jonka kasvot olivat nyt saaneet ankaran ja juhlallisen ilmeen, tunsi Christophe kuoleman synkän rauhan tulevan sieluunsa. Hänen lapsellinen intohimonsa oli haihtunut niinkuin kuumepuuska; haudan jääkylmä henkäys oli pyyhkäissyt sen kaiken pois. Minna, hänen ylpeytensä, hänen rakkautensa, ja hän itsekin… oi, ihmiskurjuutta, miten kaikki oli vähäpätöistä tämän todellisuuden, ainoan todellisuuden rinnalla: kuoleman! Mitä maksoi vaivaa kärsiä niin paljon, kaivata niin paljon, ahertaa niin paljon, saavuttaakseen ainoastaan tämän!
Hän katseli iäksi uinahtanutta isäänsä, ja hänen sielunsa täytti ääretön sääli, hän muisti nyt hänen pienimmätkin hellyyden osoituksensa, sillä kaikkine heikkouksineen ei Melchior ollut paha, hänessä oli paljon hyvää. Hän rakasti omiaan. Hän oli rehellinen. Hänessä oli rahtu Krafftien horjumatonta kunniallisuutta, joka ei suvainnut moraali- ja kunniakysymyksissä tingintää eikä koskaan olisi hyväksynyt itsessään noita pieniä rumuuksia, joita hienoissa piireissä ei pidetä juuri vikoina. Melchior oli rohkea, ja kaikilla vaaran hetkillä asetti hän itsensä sille suorastaan nauttien alttiiksi. Jos hän oli omaksi ilokseen tuhlaavainen, oli hän sitä myöskin muille: hän ei voinut nähdä ketään suruisena; ja hän antoi vierasvaraisesti siitä, mikä oli hänen omaansa, ja siitäkin, mikä ei ollut hänen omaansa, — köyhille vaivaisille, joita jossakin kehtasi. Kaikki nämä avut muistuivat nyt Christophen mieleen: — osaksi hän keksikin ne tai ainakin niitä liioitteli. — Hänestä tuntui, ettei hän ollut ymmärtänyt isäänsä oikein, hänen tuntonsa soimasi, ettei hän ollut rakastanut häntä tarpeeksi. Hän näki hänet elämän lyömänä; ja hän luuli kuulevansa tuon onnettoman sielun, joka oli ollut liian heikko taisteluun ja jonka virta oli vienyt mukanaan, vaikeroivan hukkaan tuhottua elämäänsä. Hän kuuli tämän valittavan rukouksen, jonka sävy oli kerran rusentanut hänen sydäntään:
— Christophe, älä halveksi minua!
Tunnontuskat mursivat häntä. Hän heittäytyi itkien suuteleman vainajan kasvoja. Hän toisti niinkuin sillein ennenkin:
— Rakas isä, minä en halveksi sinua, minä rakastan sinua! Anna anteeksi!
Mutta valitus ei vaiennut, se kiihtyi hädäksi:
— Älkää halveksiko minua, älkää halveksiko minua!…