Parhaat tervehdykseni
Josepha von Kerich."
Katkerimmat moitteet eivät olisi olleet näin julmia. Christophe näki olevansa hukassa. Henkilölle, joka viattomasti syyttää, voi aina vastata. Mutta mitä tehdä tällaista välinpitämätöntä kohteliaisuutta, tällaista olematonta vastaan? Christophe meni aivan sekaisin. Hän ajatteli, ettei hän näkisi enää koskaan Minnaa; sitä hän ei jaksaisi sietää. Hän tunsi, miten vähänarvoinen oli kaiken maailman ylpeys pienimmänkin rakkauden rahdun rinnalla. Hän unohti koko itsetuntonsa, hän tuli raukkamaiseksi, hän kirjoitti uusia kirjeitä, joissa hän rukoili anteeksi. Ne olivat yhtä järjettömiä kuin tuo vihan puuskauskin. Vastausta ei tullut.
Ja kaikki oli lopussa.
Hän oli kuolla. Hän aikoi tappaa itsensä. Hän aikoi tappaa toisia. Hän ainakin kuvitteli, että hän sitä aikoi. Hänelle tuli murhapolton ja murhan vimma. Ei saata aavistaa, minkälainen rakkauden ja vihan tunteitten voima saattaa raivota eräiden lasten sydämissä. Se oli hänen lapsuutensa hirvittävin kriisi ja siitä tuli lapsuuden loppukohta. Se karkaisi hänen tahtonsa, mutta se olikin sen ainaiseksi murtaa.
Hän ei voinut elää enää. Hän seisoi tuntikausia ikkunaa vasten ja katseli alas pihakivitykseen; hän ajatteli, aivan niinkuin ennen pienenä ollessaan, että löytyi ainoastaan yksi keino päästä elämän kidutuksesta, jos se kasvoi liian raskaaksi kantaa. Se keino oli tuolla, hänen alapuolellaan, juuri tuossa… Hetki vain? Kukapa tietää?… Ehkä vasta monien tuntien — vuosisataisten — hirveäin kärsimysten jälkeen!… Mutta niin suuri oli hänen nuori epätoivonsa, että hänen sieluaan veti vastustamattomasti tuohon päätä pyörryttävään nieluun.
Louisa näki hänen kärsivän. Hän ei voinut tarkoin aavistaa, mikä hänellä oli; mutta hänen vaistonsa varoitti häntä hämärästi vaarasta. Hän koetti lähentyä poikaansa, ymmärtää hänen suruansa ja lohduttaa häntä. Mutta äiti-parka oli vähitellen tottunut olemaan puhumatta suoraan Christophen kanssa. Monet vuodet oli Christophe kätkenyt ajatuksensa itseensä; ja Louisalla oli liiaksi elämän aineellisia huolia, niin ettei hänellä ollut aikaa koettaa niitä aavistaa. Nyt, kun hän olisi tahtonut rientää häntä auttamaan, ei hän tiennyt, mitä tehdä. Hän kierteli Christophen ympärillä todellisessa sielun ahdistuksessa; hän olisi toivonut löytävänsä sanoja, jotka olisivat helpoittaneet hänen tuskaansa; hän ei uskaltanut puhua, sillä hän pelkäsi häntä loukkaavansa. Ja niin varovainen kuin hän olikin, hän ärsytti häntä kuitenkin, jokaisella liikkeellään, yksinpä läsnäolollaankin; sillä Louisa ei ollut liioin kekseliäs eikä kovin herkkä tunteiltaan. Ja kumminkin Christophe häntä rakasti, he rakastivat toinen toisiaan. Mutta kun vähät seikat voivat maailmassa eroittaa toisistaan henkilöt, jotka rakastavat ja kunnioittavat toisiaan koko sielustaan! Liian kovaääninen puhe, kulmikkaat liikkeet, pieni loukkaava nykäys silmäluomissa tai nenänjuuressa, tottumukset aterioidessa, kävellessä tai nauraessa, jokin ruumiillinen vastenmielisyys, jota ei vei selittää… Sanotaan, että se ei merkitse mitään; ja se on kuitenkin kokonainen maailma. Sangen usein se riittää syyksi, että äiti ja poika, veljekset tai ystävykset, jotka ovat toisilleen kovin läheisiä, jäävät silti aina vieraiksi.
Christophe ei siis löytänyt äidin hellyydessä riittävää tukea vaarallisena kautenaan, joka hänellä nyt oli. Ja muuten: mitä arvoa on toisten hellyydellä intohimon itsekkyydessä, joka ajattelee pelkästään omaa olemustaan?
Eräänä yönä, kun hänen omaisensa nukkuivat ja kun hän istui pöytänsä ääressä liikkumatta ja ajattelematta mitään, vaipuneena tuijottamaan tuohon vaaralliseen aikomukseensa, kaikui pieneltä hiljaiselta kadulta askeleita, ja naputus oveen herätti hänet yhtäkkiä synkästä horroksesta. Ulkoa kuului epäselvää äänten sorinaa. Christophe muisti, ettei isä ollut tullut vielä illalla kotiin, ja hän ajatteli vihastuen, että hänet tuotaisiin nyt sinne juovuksissa, niinkuin viime viikollakin, jolloin hänet oli löydetty keskeltä katua makaamasta. Sillä Melchior ei noudattanut enää vähintäkään kohtuutta; hän heittäytyi yhä enemmän paheen valtaan; hänen rautainen terveytensä ei vain näyttänyt vähääkään kärsivän moisista mielettömistä hurjuuksista, jotka olisivat tappaneet minkä muun miehen tahansa. Melchior söi neljän miehen ruokahalulla, joi niin, että kaatui tiedottomana maahan, jäi öiksi ulos jääkylmään sateeseen, rusikoitui pahasti tappeluissa, ja oli seuraavana päivänä taas pystyssä, meluavan iloisena kuin ennenkin, ja vaati, että kaikkien hänen ympärillään oli oltava iloisia.
Louisa oli jo noussut ylös ja meni kiireesti avaamaan; Christophe ei hievahtanut, hän tukki käsillään korviaan, päästäkseen kuulemasta Melchiorin juopunutta ääntä ja naapurien ilveileviä huomautuksia…