Kamariinsa päästyään heittäytyi hän vuoteelleen ja vääntelehti vimmansa ja ylpeytensä raatelemana aivan kuin ennen pienenä. Hän puri pielustansa, hän työnsi nenäliinan suuhunsa, ettei olisi kuultu hänen huutoaan. Hän vihasi rouva von Kerichiä, hän vihasi Minnaa. Hän halveksi heitä raivon voimalla. Hänestä tuntui kuin olisi häntä lyöty korvalle, hän vapisi häpeästä, hän värisi raivosta, hänen täytyi tehdä jotain heti paikalla, hän olisi kuollut, ellei olisi kostanut.
Hän nousi, kirjoitti kirjeen, joka oli täynnä järjetöntä kiehuntaa:
"Rouvani!
"Minä en tiedä, onko niinkuin te vakuutitte, että olette erehtynyt minun suhteeni. Mutta sen minä tiedän, että minä olen erehtynyt suuresti teidän suhteenne. Minä luulin, että te olisitte minun ystäviäni. Te sanoitte niin, ja te olitte sitä olevinanne, ja minä rakastin teitä niinkuin omaa henkeäni. Minä näen nyt, että se oli pelkkää valhetta, ja että hellyytenne minua kohtaan ei ollut muuta kuin petosta: te käytitte minua omaksi huviksenne, minä olin teille ajanviettona, minä olin teille musikanttina, — pikenttinä. Mutta teidän pikenttinne minä en ole! Minä en ole kenenkään pikentti.
"Te annoitte minun tylysti ymmärtää, että minulla ei ole oikeutta rakastaa teidän tytärtänne. Mikään maailmassa ei voi estää minun sydäntäni rakastamasta ketä se tahtoo, ja vaikka minä en ole jalosyntyinen kuin te, olen kuitenkin yhtä jalo kuin te. Sydän miehen aateloi: jos en olekaan kreivi, on minussa ehkä enemmän kunniaa kuin kreiveissä usein. Olipa edessäni pikentti tai kreivi, sillä hetkellä, kun hän minua herjaa, minä häntä halveksin! Minä halveksin kuin likaa jalkaini alla kaikkea, joka väittää olevansa jaloa, jos sillä ei ole sielun jaloutta.
"Hyvästi! Te ette ole tuntenut minua. Te olette pettänyt minut.
Minä inhoan teitä.
"Tämän lausuu se mies, joka kielloistanne välittämättä rakastaa
Minna-neitiä, hän, joka rakastaa häntä kuolemaansa saakka, koska
hän on minun, eikä mikään voi häntä minulta riistää."
Tuskin hän oli heittänyt tämän kirjeen laatikkoon, niin hän kauhistui, mitä oli tehnyt. Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta eräät lauseet palasivat aina hänen mieleensä; kylmä hiki nousi hänen ohimoillensa, kun hän ajatteli, että rouva von Kerich luki näitä mahdottomuuksia. Ensi hetkellä piti häntä vielä hänen epätoivonsa yllä; mutta seuraavana päivänä hän jo käsitti, ettei hänen kirjeestään ollut muuta tulosta kuin että se eroittaisi hänet perinpohjin Minnasta: ja se tuntui hänestä onnettomuuksista kauheimmalta. Hän toivoi vielä, ettei rouva von Kerich, joka tunsi hänen pikaisuutensa, ottaisi tätä vakavalta kannalta, että hän tyytyisi varoittamaan häntä ankarasti, ja että, — ja kukapa tietää? — hän ehkä heltyisi hänen vilpittömän rakkautensa tähden. Hän odotti ainoastaan sanaa heittäytyäkseen rouva von Kerichin jalkain juureen, hän odotti viisi päivää. Sitten tuli kirje. Siinä sanottiin:
"Hyvä herra Krafft.
"Koska mielestänne on tapahtunut erehdys kahden puolen meidän välillämme, niin on ehdottomasti viisainta olla sellaista enää jatkamatta. Minä soimaisin itseäni, jos pakottaisin teitä pitkittämään ystävyyttä, joka on käynyt teille kiusalliseksi. Teistä lienee siis luonnollista, että meidän välimme katkeavat. Toivon, että olette löytävä toisia ystäviä, jotka osaavat antaa teille sen arvon kuin haluatte. Minä en epäile laisinkaan tulevaisuuttanne ja seuraan loitompaa suopein mielin kehitystänne musiikkiurallanne.