— Minä uskon, että te jo tiedätte, mistä on kysymys, virkkoi rouva von Kerich, tullen niin totisen näköiseksi, että Christophe tyrmistyi yhä enemmän. Minä en olisi koskaan uskonut sellaista, Christophe. Minä pidin teitä aina vakavana poikana. Minä luotin teihin täydellisesti. Minä en olisi uskonut teidän käyttävän väärin luottamustani ja koettavan panna tyttäreni päätä pyörälle. Hän oli uskottu teidän huostaanne, teidän olisi pitänyt kunnioittaa häntä, ja kunnioittaa minua, kunnioittaa itseänne.
Rouva von Kerichin äänessä oli leikillisen ivan vivahdus; — rouva ei pitänyt tätä lasten pikku haaveilua millään tavoin huolestuttavana tapauksena; — mutta Christophe ei sitä vivahdusta ymmärtänyt; hän käsitti nuo moitteet traagillisesti, niinkuin kaiken muunkin: ne repivät hänen sydäntään:
— Mutta, rouva… mutta, rouva… sammalteli hän kyyneleet silmissä. Minä en ole koskaan käyttänyt teidän luottamustanne väärin. Älkää sitä uskoko, minä rukoilen teitä… Minä en ole kunniaton mies, sen vannon teille!… Minä rakastan neiti Minnaa, rakastan häntä koko sielustani, mutta tahdon hänet vaimokseni. Rouva von Kerich hymyili.
— Ei, poika-parka, vastasi hän alentuvaisen suopeasti, pohjalla halveksinta, jonka Christophe nyt viimeinkin alkoi ymmärtää. Ei, se on mahdotonta, se on lapsetusta.
— Miksi? Miksi? kysyi Christophe.
Hän tarttui rouvaa käsiin, luuli, ettei hän puhunut vakavasti, sillä rouvan ääni oli tullut lauhkeammaksi ja oli häntä rauhoittanut. Rouva von Kerich hymyili yhä ja sanoi:
— Siksi, että…
Christophe vaati suoraa vastausta. Ja vallasnainen sanoi nyt Christophelle ivansävyisen säälivästi, — sillä rouvahan ei käsittänyt: Christophea täysin vakavasti, — ettei Christophella ollut omaisuutta, että Minna oli tottunut toisenlaisten. Christophe huudahti vastaan, että se ei haittaisi mitään, että hänestä tulee kuuluisa, rikas, että hän saa rahaa, kaikkea, mitä Minna tahtoi. Rouva von Kerich näytti epäilevältä; häntä huvitti moinen itseluottamus, ja hän pudisti päätään kieltävästi. Christophe uudisti vakuuttelunsa.
— Ei, Christophe, sanoi silloin rouva von Kerich, ei maksa vaivaa keskustella enää asiasta, se on mahdotonta. Se ei ole pelkästään rahakysymys. Paljon muuta!… Säätyrajoitus…
Hänen ei tarvinnut lopettaa. Se tunkeutui kuin oka suoraan Christophen ytimiin. Hänen silmänsä aukenivat. Hän näki nyt ivan tuossa ystävällisessä hymyssä, hän näki kylmyyden rouvan suopeassa katseessa, hän ymmärsi yhtäkkiä kaiken, joka eroitti hänet tuosta hänen edessään olevasta naisesta, jota hän oli rakastanut pojan rakkaudella, joka näytti kohdelleen häntä äidillisesti. Hän tunsi nyt, miten paljon rouvan hellyydessä oli alentuvaa ja halveksivaa. Christophe nousi ylös, kalman-kalpeana. Rouva von Kerich jatkoi selittelyään, hyväilevällä äänellään; mutta nyt oli tullut loppu; Christophe ei kuunnellut enää sanojen musiikkia, hän näki joka sanan alla tuon jalosukuisen sielun kuivuuden. Hän ei voinut vastata sanaakaan. Hän poistui. Maailma kieppui hänen silmissään.