Hän riensi Kerichien taloon. Kello oli yhdeksän illalla. Vallasnaiset istuivat molemmat salissa, eivätkä näyttäneet kummastelevan, kun huomasivat hänet. He sanoivat hänelle hyvää iltaa. Minna, joka oli kirjoittamassa, kurotti hänelle pöydän takaa kätensä ja jatkoi kirjettään, kysellen hajamielisen näköisenä, miten hän voi. Hän pyysi sitäpaitsi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, ja oli sitten kuuntelevinaan, mitä Christophe puhui; mutta hän keskeytti nuorukaisen puheen kysyäkseen jotakin äidiltään. Christophe oli valmistanut joukon liikuttavia sanoja, kertoakseen kaikki, mitä hän oli kärsinyt heidän poissa ollessaan: nyt jaksoi hän tuskin sammaltaa muutaman sanan; kumpikaan naisista ei niistä välittänyt, eikä hän uskaltanut jatkaa: se olisi kuulunut sorasoinnulta.
Kun Minna oli lopettanut kirjeen, otti hän käsityönsä, istuutui muutaman askelen päähän Christophesta ja alkoi kertoa matkastaan. Hän tarinoi hupaisista viikoista, jotka oli viettänyt, ajeluretkistä, hovielämästä, mielenkiintoisista ylhäisistä ihmisistä; hän innostui vähitellen ja puhui paljon sellaisista tapahtumista ja henkilöistä, joita Christophe ei laisinkaan tuntenut, mutta joiden muisto sai Minnan äidin ja hänet itsensä ilosta nauramaan. Christophe tunsi itsensä muukalaiseksi keskellä kaikkea tuota kerrottua; hän ei tiennyt, miten käyttäytyä, ja hän nauroi nolon näköisenä. Hänen silmänsä eivät lakanneet katselemasta Minnan kasvoja, ne pyysivät, ne rukoilivat yhden ainoan katseen almua. Mutta kun Minna katsoi häneen, — ja se tapahtui harvoin, sillä paremminkin hän puhui äidilleen kuin Christophelle, — niin olivat hänen silmänsä samoin kuin hänen äänensäkin ainoastaan rakastettavat ja välinpitämättömät. Varoiko Minna äitiään, vai ymmärsikö Christophe hänet väärin? Hän olisi tahtonut puhua Minnalle kahden kesken, mutta rouva von Kerich ei poistunut heidän paristaan hetkeksikään. Christophe koetti kääntää pakinan suuntaan, joka läheni häntä itseään; hän puhui töistään, suunnitelmistaan; hän aavisti hämärästi, että Minna väistyi hänestä erilleen; ja vaistomaisesti koetti hän herättää hänessä mielenkiintoa itseensä. Ja tosiaan näytti Minna kuuntelevan hyvin tarkkaavasti; hän keskeytti hänen kertomustaan pikku huudahduksilla, jotka eivät aina sopineet paikalleen, mutta joiden sävy kuitenkin ilmaisi mielenkiintoa. Mutta juuri, kun Christophe alkoi jälleen pienen lempeän hymyn huumaamana toivoa, näki hän Minnan nostavan pikku kätensä suulleen ja haukoittelevan. Christophe vaikeni heti. Minna huomasi sen, ja pyysi sievästi anteeksi, sanoen olevansa väsynyt. Christophe nousi ylös, ajatellen, että häntä pyydettäisiin jäämään; mutta hänelle ei virketty mitään. Hän viivytteli hyvästejään ja odotti ainakin sanottavan, että hän olisi tervetullut takaisin huomenna: siitä ei puhettakaan. Hänen täytyi lähteä. Minna ei saattanut häntä eteiseen. Hän ojensi hänelle kätensä, — välinpitämättömänä ja kylmänä riippui se Christophen kädessä; ja Christophe erosi heistä keskellä salia.
Hän palasi kauhistunein sydämin kotiinsa. Siitä Minnasta, jonka hän oli nähnyt kaksi kuukautta sitten, hänen rakkaasta Minnastaan, siitä ei ollut enää mitään jäljellä. Mitä oli tapahtunut? Mikä hänestä oli tullut? Poika-raukalle, joka ei ollut koskaan vielä kokenut sitä alinomaista vaihtelua, täydellistä katoamista, perinpohjaista uudistumista, jonka alaisia elävät olennot ovat, olennot, joista enemmistö ei ole edes sieluja, vaan sielukokoelma, jossa toiset seuraavat toisiaan, muuttuvat, sammuvat yhtämittaa, — hänelle oli suora totuus liian julma: hän ei voinut alistua sitä uskomaan. Hän karkoitti kauhuissaan mielestään sen ajatuksen ja koetti vakuuttaa itselleen, että tämä oli näköharhaa, että Minna oli yhä entinen. Hän päätti palata hänen luokseen heti huomisaamuna ja puhua hänen kanssaan, millä hinnalla tahansa.
Hän ei nukkunut hetkeäkään seuraavana yönä. Hän luki kaikki seinäkellon lyönnit, yhden toisensa jälkeen. Kohta päivän valjettua hän lähti maleksimaan Kerichien talon ympärillä; ja hän meni sisään niin pian kuin suinkin saattoi. Hän ei tavannut Minnaa, vaan rouva von Kerichin, joka kasteli aamuvirkkuna paraikaa karahvi kädessä verannan vieressä kasvavia kukkia. Kun hän huomasi Christophen, pääsi häneltä hiukan pilkallinen huudahdus:
— Ahaa, tekö se olette!… Te tulette oikeaan aikaan, minulla on teille hiukan puhumista. Odottakaa, odottakaa…
Rouva pistäysi sisään viedäkseen sinne karahvin ja kuivatakseen kätensä; sitten hän tuli takaisin, ja hänen huulillaan vilahti hieno hymy, kun hän näki, miten typertynyt Christophe oli: poikanen aavisti varmaankin onnettomuuden lähestyvän.
— Mennään puutarhaan, sanoi rouva, siellä saamme olla paremmin rauhassa.
Christophe seurasi rouva von Kerichiä tuohon puutarhaan, joka oli niin täynnä hänen rakkauttaan. Rouvalla ei ollut kiire puhumaan, häntä huvitti pojan mielenliikutus.
— Istutaanhan, virkkoi rouva viimein.
He asettuivat penkille, jossa Minna oli ojentanut hänelle huulensa suudeltaviksi lähtöpäivän edellisenä iltana.