Kirjeensä laadittuaan tunsi hän hetken helpoitusta: ensinnäkin siksi, että se oli saanut hänet tuntemaan jollain tavoin puhelleensa poissa olevan kanssa. Mutta varsinkin sen tähden, että hän uskoi Minnan kohta vastaavan. Hän oli siis sangen kärsivällinen ne kolmisen päivää, joiden hän oli laskenut menevän postilta kirjettä Minnalle viedessä ja tuodessa hänelle vastausta. Mutta kun neljäs päivä loppui, alkoi hänestä taas tuntua siltä kuin hän ei olisi voinut elää. Hänellä ei ollut enää tarmoa, ei mielenkiintoa mihinkään, paitsi niillä hetkillä, jolloin hän odotti postimiehen saapumista. Silloin hän suorastaan vapisi kärsimättömyydestä. Hän sai taikauskoisia päähänpistoja ja haki kaikenlaisista pikkumerkeistä, — uunissa palavien puiden rätinästä, sattumalta lausutusta sanasta, — vakuutusta, että kirje tulisi. Kun odotusaika meni turhaan, niin hän vaipui jälleen voimattomuuteen. Ei työstä, ei kävelystä puhettakaan: olemassaolon ainoa tarkoitus oli odottaa seuraavaa postia; ja häneltä vaadittiin koko tarmoa, että hän olisi jaksanut odottaa siihen saakka. Mutta kun tuli ilta eikä sinä päivänä enää ollut mitään toivon syytä, silloin masentui hän aivan; hänestä tuntui, että hän ei jaksaisi enää elää huomiseen asti; ja hän istui tuntikausia pöytänsä ääressä, puhumatta, ajattelematta, vailla voimaa mennä edes nukkumaan, kunnes viimeiset tahdon tähteet johtivat hänet vuoteeseen; ja hän nukkui vaikeaa unta, nähden sekavia unia, jotka saivat hänestä yön tuntumaan iankaikkiselta.
Moinen lakkaamaton odotus muuttui viimein suorastaan ruumiilliseksi kidutukseksi, kalvavaksi taudiksi. Christophe alkoi epäillä isäänsä, veljiään, jopa postimiestäkin, että he piiloittelivat hänelle saapunutta kirjettä. Häntä kiusasivat kaikenlaiset rauhattomat luulot. Minnan uskollisuutta ei hän epäillyt hetkeäkään. Ettei Minna hänelle kirjoittanut, johtui siitä, että hän oli sairas, kuolemaisillaan, ehkäpä jo kuollut. Hän tarttui kynään ja kirjoitti kolmannen kirjeen, muutamia sydäntä viiltäviä rivejä, joissa hän ei enää välittänyt estää tunteitansa näkymästä enempää kuin huoli oikeinkirjoitusvirheistäkään. Posti oli pian lähtevä; hän oli pyyhkinyt pois, tuhrannut koko sivun arkkia kääntäessään, räiskyttänyt kuorta sulkiessaan sille mustetta: ei sillä väliä! Hän ei olisi jaksanut odottaa seuraavan postin lähtöön. Hän juoksi ulos ja lykkäsi kirjeen laatikkoon, ja odotti sitten kuolemantuskissa. Seuraavana yönä näki hän Minnan ilmielävänä, mutta sairaana, kutsuvan häntä avukseen; Christophe nousi ylös, aikoi juosta, mennä jalkaisin hänen luokseen, mutta minne? Missä hän nyt oli?
Neljäntenä aamuna tuli viimein Minnalta kirje, tuskin puoli sivua, — kylmä ja jäykkä. Minna sanoi, ettei hän ymmärtänyt, mistä Christophe oli saanut syyn moiseen hassuun huoleen; kertoi, että hän voi hyvin, ettei hänellä ollut aikaa kirjoittaa, pyysi häntä olemaan vasta niin kiihtymättä ja keskeyttämään kirjevaihdon.
Christophe aivan tyrmistyi. Hän ei suinkaan epäillyt Minnan rehellisyyttä. Hän vain syytti itseään, hän ajatteli, että Minna oli täydellä oikeudella tyytymätön hänen varomattomiin ja järjettömiin kirjeisiinsä. Hän haukkui itseään hölmöksi, hän iski otsaansa nyrkeillään. Mutta tekipä hän mitä tahansa: hänen oli pakko tuntea, ettei Minna rakastanut häntä niinkuin hän Minnaa.
Sitten seuraavat päivät olivat niin harmaat, ettei niistä voi sanoa mitään. Tyhjyyttä ei saata kuvailla. Christophelta oli viety kaikki, mikä häntä kiinnitti elämään: hänen kirjeensä Minnalle. Niinpä hän olikin nyt kuin mikä kone; ja ainoa teko, joka herätti hänen harrastustaan, oli se, että hän illalla ennen levolle menoaan nyppi kuin koulupoika almanakastaan pois jälleen yhden noita loppumattoman pitkiä päiviä, jotka eroittivat hänet siitä päivästä, jolloin Minna oli palaava kaupunkiin.
Aika, jolloin rouvan ja hänen tyttärensä olisi pitänyt olla kotona, oli mennyt; heidän olisi pitänyt saapua jo viikko sitten. Christophen horrosmaista tylsyyden tilaa oli seurannut kiihkeä levottomuus. Minna oli lähtiessään luvannut ilmoittaa hänelle, minä päivänä ja millä tunnilla he palaisivat. Christophe oli joka hetki valmis rientämään heitä vastaan; ja hän aprikoi yhtä mittaa, mikä tähän myöhästymiseen oli syynä.
Eräänä iltana tuli muuan naapuri ja isoisän ystävä, verhoilija Fischer pakinoimaan hetkisen piippuaan poltellen Melchiorin kanssa, kuten usein ennenkin illallisen jälkeen. Christophe, jota kalvoi alinomainen huoli, aikoi lähteä ylös huoneeseensa, sillä nytkin hän oli odottanut turhaan postimiestä. Silloin hätkähti hän yhtäkkiä: hän kuuli Fischerin sanovan, että hänen täytyi lähteä varhain seuraavana aamuna Kerichien taloon panemaan uutimia ikkunoihin. Christophe kysyi tyrmistyneenä:
— Ovatko he sitten jo tulleet?
— Vekkuli, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin; aikaa sitten! vastasi ukko Fischer irvistellen. He tulivat toissa päivänä.
Christophe ei kuullut enää muuta; hän poistui huoneesta ja aikoi lähteä ulos. Äiti, joka oli jo jonkun aikaa pitänyt häntä silmällä, vaikkei Christophe ollut sitä huomannut, meni hänen perästään ja kysyi arasti, minne hän aikoi. Christophe ei vastannut, hän juoksi ulos. Hän kärsi hirveitä tuskia.