Kului joukko surkeita päiviä. Työ otti konemaisesti hänen aikansa; mutta elämän rohkeutta ei hänellä enää ollut.
Eräänä iltana, kun hän istui pöydässä läheistensä kanssa, mykkänä ja masentuneena, kolkutti kirjeenkantaja oveen ja antoi hänelle kirjeen Hänen sydämensä tunsi sen ennenkuin hän näki käsialan. Neljä paria silmiä iskeytyi häneen hävyttömän uteliaina, odottaen, että hän lukisi kirjeen, toivoen kovasti huvia tässä alinomaisessa ikävässä yksitoikkoisuudessa. Christophe asetti kirjeen lautasensa viereen ja pakotti itsensä olemaan sitä avaamatta, väittäen välinpitämättömästi tietävänsä, mitä se sisälsi. Veljet eivät uskoneet häntä, heitä harmitti, he vaaniskelivat häntä yhä; ja hän kärsi todellista kidutusta, kunnes ateria viimeinkin loppui. Silloin vasta pääsi hän sulkeutumaan kamariinsa. Hänen sydämensä jyskytti niin kovasti, että hän oli repiä kirjeen sitä avatessaan. Hän vapisi pelosta, mitä kirjeessä olisi; mutta kun hän vilkaisi ensimäisiin sanoihin, valtasi hänet ilo.
Siinä oli muutamia sangen ystävällisiä rivejä. Minna kirjoitti hänelle salaa. Hän kutsui häntä nimellä: "Rakas Christlein"; hän sanoi, että hän oli paljon itkenyt, että hän oli katsonut tähteen joka ilta, että hän oli ollut Frankfurtissa ja se oli suuremmoinen kaupunki, siellä oli hurmaavan komeita kauppoja, mutta hän ei ollut huomannut mitään, siksi, että hän ajatteli ainoastaan Christleiniä. Minna muistutti hänelle, että hän oli vannonut olla hänelle uskollinen, eikä katsoa ainoaankaan toiseen hänen poissa ollessaan, vaan ajatella pelkästään häntä. Minna tahtoi, että Christophe tekisi työtä koko ajan, kun hän oli poissa kaupungista, että Christophesta tulisi kuuluisa, ja Minnasta silloin myöskin. Minna lopetti kysyen, muistiko Christophe pikku salia, jossa he olivat ottaneet toisiltaan jäähyväiset sinä aamuna, jolloin hän lähti, ja hän pyysi, että Christophe menisi jonakin aamuna sinne; hän vakuutti, että hän olisi sielussaan siellä ja että hän sanoisi siellä hänelle ne jäähyväiset uudestaan samalla tavalla. Minna kirjoitti alle: "ikuisesti, ikuisesti sinun!…" ja hän oli lisännyt kirjeeseen postscriptumin, jossa hän kehoitti häntä ostamaan vanhan, ruman huopahattunsa sijaan olkisen merimieshatun: — Kaikilla hienoilla herroilla täällä on sellainen: — sen piti olla paksusti punottu, nauha leveä ja sininen.
Christophe luki kirjeen neljästi ennenkuin hän kykeni ymmärtämään sen kokonaan. Hänen päätään pyörrytti, hänellä ei ollut edes voimaa olla onnellinen; hän tunsi yhtäkkiä itsensä niin väsyneeksi, että hän heittäytyi vuoteeseensa ja luki kirjeen uudestaan ja suuteli sitä vähän väliä. Hän pani sen päänaluisensa alle, ja käsi koetteli lakkaamatta, oliko se siellä. Olo tuntui hänestä kuvaamattoman hyvältä. Hän nukahti ja nukkui yhtä mittaa seuraavaan aamuun.
Elämä oli nyt siedettävämpää. Minnan uskollinen ajatus leijui hänen ympärillään. Hän ryhtyi vastaamaan hänen kirjeeseensä; mutta hänellä ei ollut oikeutta kirjoittaa hänelle vapaasti, hänen täytyi salata, mitä tunsi; se oli tuskallista ja vaikeaa. Hän kiusasi itseään koettaessaan kömpelösti verhota rakkauttaan juhlallisiin kohteliaisuuslauseihin, jollaiset tekivät hänet aina naurettavaksi.
Kun hän oli lähettänyt kirjeensä, alkoi hän odottaa Minnalta vastausta; hän eli pelkästään tuosta odotuksesta. Jaksaakseen olla kärsivällinen koetti hän kävellä kaupungilla, lueskella. Mutta hän ei ajatellut muuta kuin Minnaa, hän toisti hänen nimeään kiihkohullun itsepintaisuudella; hän rakasti tuota nimeä niinkuin epäjumalaa; hänellä oli aina taskussa, minne hän menikin, nide Lessingin teoksia, koska siinä oli Minnan ristimänimi; ja joka päivä kiersi hän teatterista tultuaan pitkän matkaa erään ompelutavarakaupan eteen, sillä sen kyltissä olivat nuo viisi rakasta kirjainta.
Hän soimasi itseään, jos vähänkin huvitteli, vaikka Minna oli käskenyt häntä työskentelemään lakkaamatta ja tekemään Minnan kuuluisaksi. Tuon pyynnön turhamainen lapsellisuus liikutti häntä, se oli hänestä luottamuksenosoitus. Christophe päätti täyttää Minnan toivomuksen ja kirjoittaa sävellyksen, joka ei olisi Minnalle ainoastaan omistettu, vaan suorastaan pyhitetty. Eikä hän olisi tähän aikaan voinutkaan mitään muuta tehdä. Tuskin hän oli päättänyt sen, niin musikaaliset ajatukset suorastaan pursuivat hänessä esiin. Ne tulivat niinkuin vesivyöry, joka oli kuukausia kokoontunut padon sisälle ja murtautui nyt yhtäkkiä rikkoen esteet. Hän ei lähtenyt huoneestaan kokonaiseen viikkoon. Louisa kantoi ruuan hänen ovensa eteen; sillä Christophe ei antanut hänen edes tulla sisään.
Hän kirjoitti kvintetin klarinetille ja jouhisoittimille. Ensimäinen osasto oli runoa nuoruuden toiveista ja kaipuusta; viimeinen leikittelevää lemmen haaveilua, jossa pilkahteli hieman Christophen kesytöntä huumoria. Mutta koko teoksen pääosa oli sävellyksistä toinen: larghetto, jossa Christophe kuvasi kiihkeää ja viatonta pikku naista; se oli, tai sen piti olla, kuvaus Minnasta. Kukaan ei sitä olisi tuntenut häneksi, kaikkein vähimmin Minna itse; mutta tärkeintä oli, että Christophe tunsi sen itse erinomaisesti; ja hän nautti väristävää iloa kuvitellessaan anastaneensa siten rakkaansa koko olemuksen. Mikään työ ei ollut koskaan ollut hänelle helpompaa eikä onnellisempaa: se oli rakkauden ylenpalttista purkautumista, rakkauden, jota ero oli nyt häneen koonnut; ja samalla antoi kunnioitus taidetta kohtaan ja vaadittava ponnistus hallita intohimonsa ja keskittää se kauniiseen ja selvään muotoon hänelle henkisen terveyden, sielun voimain tasapainon, joka tuntui melkeinpä ruumiillisena hekumana. Korkein nautinnoista, jonka kaikki luovat taiteilijat tuntevat: luomishetkenä vapautuu täydellisesti kiihkojen ja tuskien orjuudesta; tulee vuorostaan niiden herraksi. Ja kaikki, mikä tuottaa iloa, kaikki, mikä antaa kärsimyksiä, tuntuu nyt oman tahdon vapaalta leikiltä. Ah, liian lyhyitä onnen hetkiä; sillä pian kokee jälleen entistä raskaampina todellisuuden kahleet.
Sillaikaa kuin Christophe oli työssä, ennätti hän tuskin muistaa, että Minna oli poissa: hän eli hänen kanssaan. Minna ei ollut Minnassa, hän oli nyt täysin Christophen omassa persoonassa. Mutta kun Christophe lopetti sävellyksensä, oli hän jälleen yksin, yksinäisempi kuin ennen, väsyneempi, uupunut ponnistuksesta. Hän muisti, ettei hän ollut kirjoittanut Minnalle kahteen viikkoon, ja ettei Minna ollut hänelle vastannut.
Hän kirjoitti nyt taas hänelle: ja tällä kertaa ei hän voinut tyytyä täydellisesti pakkoon, johon hän oli ensimäisessä kirjeessä alistunut. Hän moitiskeli Minnaa, leikkiä laskien, — sillä hän ei uskonut sanojaan itsekään, — että Minna oli hänet unhottanut. Hän toruskeli hänen laiskuuttaan, ja koetteli häntä hellästi ärsytellä. Herättääkseen Minnan uteliaisuutta hän puhui työstään hyvin salaperäisesti; myöskin siksi, että hän tahtoi valmistaa Minnalle hänen palatessaan yllätyksen. Hän kuvaili yksityiskohdin hattua, jonka hän oli ostanut; ja kertoi, että totellakseen pikku tyranniaan, — ja hän olikin totellut kirjeen kaikkia määräyksiä, — ei hän ollut lähtenyt enää kotoaan, vaan oli tekeytynyt sairaaksi, ettei olisi tarvinnut mennä mihinkään vieraisille. Hän ei lisännyt, että hän oli loukannut herttuaakin, siten, että oli kerran mieluisemmassa totteluinnossa suvainnut olla menemättä eräihin illatsuihin linnaan, vaikka hänet oli sinne kutsuttu. Koko kirje oli pelkkää iloista välittömyyttä ja täynnä rakastavaisille suloisia pikku salaisuuksia: hän kuvitteli, että yksin Minnalla oli niihin avain, ja luuli olevansa hyvin kekseliäs, kun käytti joka paikassa "rakkaus"-sanan asemasta sanaa "ystävyys".