— En miksikään.
Mutta kun Christophe joku hetki myöhemmin oli iloinen, niin Minna huomautti hänelle terävästi, että hän nauroi liian kovaäänisesti. Christophe tyrmistyi; hän ei ollut koskaan ajatellut, että hänen täytyisi olla varuillaan Minnan seurassa: koko hänen ilonsa turmeltui. — Tai kun Christophe jutteli hänen kanssaan aivan vapaasti, niin Minna keskeytti hänet hajamielisen näköisenä ja huomautti hänelle epäkohteliaalla tavalla jotakin hänen puvustaan, tai hän oikaisi hyökkäävän saivartelevasti hänen rahvaanomaisia sananparsia. Christophelta meni halu virkkaa enää mitään, ja joskus hän vihastuikin. Sitten hän kuvitteli noiden kiusallisten huomautusten ainoastaan todistavan, että Minna tahtoi pitää hänestä kauniisti huolta; ja Minna itsekin uskoi niin. Christophe koetti nöyrästi saada niistä hyötyä. Minna oli siitä häneen sangen vähän tyytyväinen, sillä Christophe ei hyvällä tahdollaankaan onnistunut.
Mutta Christophella ei ollut enää aikaa, — eikä myöskään Minnalla, — huomata muutosta, joka Minnassa tapahtui. Oli tullut pääsiäinen, ja Minnan piti lähteä äitinsä kanssa matkalle, sukulaistensa luokse Weimarin puolelle.
Viimeisenä viikkona ennen heidän eroaan palasi heidän ensimäisten aikainsa välittömyys. Muutamia kärsimättömyyden puuskia lukuunottamatta oli Minna Christophea kohtaan parempi kuin koskaan ennen. Lähtöpäivän edellisenä iltana kävelivät he yhdessä kauan puistossa; Minna veti Christophen salaperäisesti erään lehtimajan hämärään ja pani hänen kaulaansa pienen, hajuvedeltä tuoksuvan pussin, johon hän oli leikannut tukastaan hiuskiharan; he uudistivat ikuisen valansa, he vannoivat kirjoittavansa toisilleen joka päivä; ja he valitsivat taivaalta erään tähden, johon he katselisivat molemmat yhä yhtaikaa. Tuli tuo kohtalokas päivä. Ainekin kymmenen kertaa oli Christophe öisin yksikseen ajatellut: "Missä hän on huomenna?"; ja nyt hän sai ajatella: "Tänään siis, tänä aamuna hän on vielä täällä; tänä iltana ei hän enää ole." Christophe läksi Minnan luo jo ennen kello kahdeksaa. Minna ei ollut vielä noussut ylös. Christophe koetti kävellä puutarhassa; hän ei voinut sitä tehdä, hän tuli takaisin sisään. Eteiskäytävä oli täynnä matkalaukkuja ja kääröjä; hän istahti erään huoneen nurkkaan kuunnellen jännityksessä ovien ääniä ja permantopalkkien narinaa; hän tunsi askelet, joiden tepsutuksen hän kuuli yläkerrasta. Rouva von Kerich riensi läpi huoneen; hänen huulillaan vilahti hymy, kun hän näki Christophen, ja hän toivotti hänelle leikillisesti ja pysähtymättä hyvää huomenta. Minna tuli viimein. Hän oli kalpea, hänen silmänsä olivat itkettyneet; hän ei ollut nukkunut viimeisenä yönä enempää kuin nuorukainenkaan. Hän jakeli palvelijoille käskyjä, hätäisen näköisenä; hän ojensi kätensä Christophelle, puhuen samallaikaa vanhan Fridan kanssa. Hän oli jo matkapuvussa. Rouva von Kerich tuli takaisin. Naiset väittelivät keskenään jostakin hatturasiasta. Minna ei näyttänyt huomaavankaan Christophea, joka seisoi unohdettuna pianon vieressä. Hän poistui äitinsä kanssa ulos, tuli takaisin; ovella hän vielä huusi jotakin rouva von Kerichille. Hän sulki oven. He olivat kahden. Minna juoksi Christophen luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet kanssaan viereiseen pikkusaliin, jonka ikkunaluukut olivat jo suljetut. Sitten hän painoi rajusti kasvonsa Christophen kasvoja vastaan, ja syleili häntä kaikin voimin. Hän kysyi, itkien: — Lupaathan, lupaathan rakastaa aina minua? He nyyhkyttivät hiljaa ja suonenvetoisesti, koettaen estää muiden kuulemasta heidän itkuaan. He erosivat toisistaan, kun kuulivat läheneviä askeleita. Minna pyyhki silmänsä ja tekeytyi palvelijoille puhuessaan jälleen tyynen ja arvokkaan näköiseksi; mutta hänen äänensä vapisi.
Christophen onnistui varastaa nenäliina, jonka Minna oli pudottanut, hänen likainen, rypistynyt, kyyneleistä kostea nenäliinansa.
Hän saattoi ystävättäriään heidän vaunuissaan asemalle saakka. Lapsukaiset istuivat vastatusten ja uskalsivat tuskin katsahtaa toisiinsa, he pelkäsivät purskahtavansa itkuun. Heidän kätensä etsivät salaa toisiaan ja puristivat niin, että koski. Rouva von Kerich katseli heitä ovelan suopeasti eikä ollut huomaavinaan mitään.
Viimein soi lähtökello. Christophe seisoi ulkona, rautatievaunun ovella; kun juna lähti liikkeelle, alkoi hän juosta vaunun vieressä, katsomatta eteensä, törmäten rautatievirkailijoihin, silmät luotuina yhä Minnan silmiin, kunnes juna vilisti ohitse. Ja hän juoksi yhä vaan, kunnes ei enää nähnyt mitään. Silloin hän pysähtyi, aivan hengästyksissään; hän huomasi olevansa asemasillalla, keskellä vieraita ihmisiä. Hän meni kotiinsa, josta kaikki muut olivat silloin onneksi kaupungilla; ja koko aamun hän itki.
Ensi kertaa elämässään tunsi hän eron kauheaa tuskaa. Julma kidutus kaikille rakastavaisille sydämille! Maailma on kuollut, kaikki on tyhjää. Sydän rutistuu kokoon, ei voi enää hengittääkään: se on kuoleman ahdistusta, voittamatonta vaikeutta elää. Varsinkin, kun samoaa joka hetki polkuja, joita rakastettu kulki, kun kaikki esineet, jotka ihmistä ympäröivät, loihtivat alinomaa esiin armaan kuvan; kun täytyy olla siinä tutussa piirissä, jossa ennen oltiin yhdessä, kun samaan paikkaan sidottuna tahtoo itsepäisesti elää muistoissaan kadonneet onnenhetket. Silloin tuntuu kuin kuilu aukeaisi jalkain alla: siihen kumartuu katselemaan, päätä alkaa pyörryttää, on kaatumaisillaan siihen, kaatuu. Luulee näkevänsä kuoleman kasvojensa edessä. Ja näkeekin sen: ero rakastetusta on vain yksi kuoleman naamioita. Elää tuijottaen tuskakseen kalleimman katoamista, mitä sydämellä on: itse elämä katoaa, jää ainoastaan syvyys, musta tyhjyys.
Christophe kierteli katselemassa kaikkia rakkaita paikkoja, saadakseen kärsiä yhä enemmän. Rouva von Kerich oli jättänyt hänelle puutarhan avaimen, että hän olisi saanut käydä siellä heidän poissa ollessaan. Christophe palasi sinne jo samana päivänä, hän oli nääntyä siihen paikkaan tuskasta. Hänestä oli tuntunut, että hän voisi löytää sieltä edes rahdun tuota olentoa, joka oli lähtenyt: hän löysi sitä liikaakin; Minnan kuva liihoitteli kaikkialla nurmikentillä; hän luuli näkevänsä hänen tulevan vastaan jokaisesta puistokäytävän kulmauksesta: hän tiesi kyllä, ettei Minna ilmestyisi; mutta hän tahtoi lisätä kidutustaan, uskotellen sellaista mahdottomuutta, haeskellen rakkaiden muistojen jälkiä sokkeloisen pensaston poluilla, glysiini-köynnösten verhoamalla pengermällä, lehtimajan penkillä. Ja julmasti kuin pyöveli hän toisti itselleen: "Viikko sitten… kolme päivää sitten… eilen, niin, juuri eilen hän oli tässä… ja vielä tänä aamuna!…" Hän raateli sydäntään näillä ajatuksilla, kunnes hänen täytyi viimein lakata, sillä hän oli nääntyä kuoliaaksi. — Suruun sekaantui kiukku häntä itseään vastaan, että hän oli niin huonosti käyttänyt kadonneen ajan, vaikka hän olisi voinut käyttää sen toisin. Niin monta minuuttia, niin monta tuntia oli mennyt hukkaan, jolloin hänellä oli ollut autuus nähdä häntä, hengittää hänen läheisyydessään, saada virvoitusta hänen olennostaan! Ja hän oli päästänyt ajan käsistään, nauttimatta jok'ainoasta pikku hetkestä!… Ja nyt… nyt oli liian myöhäistä… Auttamatonta! Parantamatonta!
Christophe meni kotiin. Omaiset olivat hänestä vihattavia. Hän ei voinut sietää heidän kasvojaan, heidän joutavia juttujaan, samanlaisia kuin eilen, kuin aina sitä ennen, samanlaisia kuin silloinkin, jolloin hänellä oli vielä Minna. He vain elivät totuttua elämäänsä, niinkuin heidän keskuudessaan ei olisi tapahtunut tällainen onnettomuus. Eikä myöskään kaupunki näyttänyt aavistavan mitään. Ihmiset menivät töihinsä, laulaen, metelöiden, kiireissään; sirkat sirisivät, taivas hohteli. Hän vihasi niitä kaikkia, häntä tukahutti sellainen yleinen itsekkyys. Mutta hän oli itse itsekkäämpi kuin koko maailma. Millään ei ollut hänelle enää arvoa, hänessä ei ollut enää hyvyyttä. Hän ei rakastanut enää ketään.