Mutta heillä oli myöskin kuvaamattoman runollisia hetkiä. Ne pilkahtivat esiin heidän kalpeanlaisten päiväinsä keskeltä kuin auringon säteet usvasta. Yksi ainoa katse, liikahdus, sana, joka ei mitään merkinnyt, vaivutti heidät onnen huumaukseen; joku illalla lausuttu: "Näkemiin!" huonosti valaistuissa portaissa, toisiaan puolipimeässä etsivät ja aavistukselta löytävät silmät, toisiinsa koskevain kätten värinä, äänen värähdys, kaikki nuo vähäpätöiset pikkuseikat, kaikista niistä hekumoi muisto yöllä, kun he nukkuivat untansa, niin keveää, että kellonlyönti herätti heidät joka tunti; ja silloin heidän sydämensä lauloivat: "Hän rakastaa minua", aivankuin lempeä puron sorina.
Heitä hurmasi nyt joka asia. Kevät hymyili heille ihmeellisen suloisesti. Taivas loisti, ilmassa henki hellyys, jota he eivät ennen olleet tunteneet. Koko kaupungilla, sen punaisilla katoilla, sen vanhoilla muureilla ja mukulaisella katukivityksellä oli tuttavallinen lumovoimansa, joka liikutti Christophea. Yöllä, kaikkien muiden nukkuessa, nousi Minna vuoteestaan ja meni ikkunan ääreen, viipyi siinä kyyrysissään ja kuumemaisessa horteessa. Ja iltapuolella, kun Christophe ei ollut siellä, uneksi Minna keinutuolissa, kirja helmassa, silmät puoliummessa, riutuen autuaaseen väsymykseen; ruumis ja sielu tuntuivat leijailevan keväisessä ilmassa. Hän vietti nyt pitkät hetket pianon ääressä, soittaen niin kiihkeällä kärsivällisyydellä, että se olisi ollut muille sietämätön ponnistus, yhä vain eräitä samoja sävelmiä, jotka saivat hänet kalpeaksi ja kylmäksi liikutuksesta. Hän itki, kun hän kuunteli Schumannin sävellyksiä. Hän oli pelkkää sääliä ja hyvyyttä muita kohtaan; ja Christophe oli samanlainen kuin hän. He antoivat salavihkaa rahaa köyhille, joita kohtasivat kävellessään; ja he loivat toisiinsa sääliviä silmäyksiä: he olivat onnellisia siitä, että olivat niin hyviä.
Totta puhuen olivat he hyviä pelkästään väliajoittain. Minna huomasi yhtäkkiä, miten surullista vanhan, uskollisen Fridan elämä oli, palvelijattaren, joka oli ollut heillä Minnan äidin lapsuudesta saakka; ja Minna juoksi heti ja heittäytyi muorin kaulaan, hänen suureksi ihmeekseen, Fridan istuessa keittiössä korjaamassa liinavaatteitaan. Mutta se ei kuitenkaan estänyt Minnaa kaksi tuntia myöhemmin puhuttelemasta Fridaa tylysti, kun vanhus ei tullut heti neidin kilauttaessa kelloa. Ja Christophe, jota riudutti rakkaus koko ihmiskuntaa kohtaan ja joka teki kävellessään mutkan, ettei olisi tallannut ryömivää hyönteistä, oli kylmä ja välinpitämätön omaa perhettään kohtaan. Omituisen reaktsioonin vaikutuksesta oli hän omaisilleen sitä tylympi ja kuivempi, kuta hellemmät hänen tunteensa olivat muita olennoita kohtaan: hän tuskin omaisiaan ajattelikaan; hän puhutteli heitä töykeästi, ja hänen oli ikävä nähdäkin heitä. Sekä Minnan että Christophen hyvyys ei ollut muuta kuin liiaksi kasaantunutta hellyyden tunnetta, joka kuohui puuskina yli äyräittensä ensimäisen vastaantulijan osaksi. Näiden puuskain jälkeen olivat he vielä itsekkäämpiä kuin tavallisesti; sillä heidän sielunsa täytti ainoastaan yksi ajatus, ja kaikki keskittyi siihen.
Millaisen paikan olikaan tuo tyttönen anastanut Christophen elämässä! Kuinka liikutetuksi hän tuli, kun näki Minnaa puutarhasta etsiessään kaukana hänen keveän, valkean pukunsa; — kun hän teatterissa, istuessaan jonkun askelen päässä heidän vielä tyhjistä paikoistaan, kuuli aition oven avautuvan ja tuon nauravan äänen, jonka hän tunsi niin hyvin; — kun jossakin hänelle vieraassa juttelussa mainittiin se rakas nimi von Kerich! Christophe kalpeni, hän punastui; muutamaan minuuttiin ei hän nähnyt eikä kuullut mitään. Ja kohta sitten syöksähti oikea veritulva hänen ruumiiseensa, aivan kuin jokin tuntematon voima hyökäten rynnäkköön.
Tuolla yksinkertaisella ja aistillisella pikku saksattarella olivat omat varsin merkilliset leikkinsä! Hän pisti sormuksensa jauhokasaan, ja heidän oli nyt kummankin vuorostaan otettava hampaillaan se siitä jauhoamatta nenäänsä. Tai hän pujotti korpun läpi nauhan, jonka toisen pään hän antoi Christophen suuhun ja pisti toisen pään omaansa; ja sitten oli kilvalla ja nauhaa nielemällä päästävä korppua puraisemaan. Heidän kasvonsa lähenivät toisiaan, heidän hengityksensä yhtyi, heidän huulensa koskettivat toistensa huuliin, he nauroivat väkinäisesti, heidän kätensä olivat jääkylmät. Christophelle tuli kiivas halu purra, tehdä jotain pahaa; ja hän ponnahti yhtäkkiä takaisin; ja Minna nauroi, väkinäisesti kuin äskenkin. He kääntyivät ja menivät kumpikin omalle taholleen; he olivat olevinaan rauhallisia ja katselivat toisiaan salavihkaa.
Näillä oudoilla leikeillä oli heihin vetovoima, joka teki heidät suorastaan levottomiksi; he halusivat niitä ja pelkäsivät niitä. Christophe alkoi niitä oikein kammota, ja hänestä oli sellainenkin häiriö, että rouva von Kerich tai joku muu istui heidän seurassaan, parempi kuin ne. Kenenkään syrjäisen läsnäolo ei voinut estää heidän rakastavain sydäntensä keskinäistä seurustelua; esteet tekivät sen vain kahta vertaa kiihkeämmäksi ja suloisemmaksi. Kaikki pikku seikat saivat silloin heidän välillään suuren arvon: jokin sana, huulten supistus, nopea silmäys, ne kaikki riittivät nostamaan heidän sisäisen elämänsä kimaltavan ja kalliin aarteen jokapäiväisen elämän arkisen verhon kätköstä. He yksin voivat sen nähdä: ainakin he niin luulivat, ja he hymyilivät toisilleen, onnellisina yhteisistä pienistä salaisuuksista. Kukaan ei olisi heidän sanojaan kuunnellessaan huomannut niissä mitään muuta kuin tavallisen kyläilyjuttelun jokapäiväisiä asioita; heille ne olivat lakkaamatonta rakkaudenlaulua. He lukivat kuin avoimesta kirjasta toistensa kasvoista pienimmätkin ajatukset; ja he olisivat voineet ne lukea vaikka silmät ummessa; sillä heidän ei tarvinnut muuta kuin kuunnella oman sydämensä sykintää, niin he saivat vastaukseksi kaiun ystävänsä sydämestä. Heidän uskonsa elämään, onneen, heihin itseensä oli ylitsekuohuva. Heidän toiveensa olivat rajattomat. He olivat rakastettuja, onnellisia; ei ollut varjoa, ei epäilystä, ei pelkoa tulevaisuudesta. Kevätpäivien ainoanlaatuista kirkasta huolettomuutta! Ei pilveä taivaalla. Niin raikas luottamus, ettei minkään luule sitä koskaan voivan lakastuttaa. Niin runsas ilo, ettei mikään jaksa sen aarteita tyhjentää. Elävätkö he? Uneksivatko he? Varmaan he uneksivat. Elämä ja heidän unensa eivät ole missään suhteessa toistensa kaltaiset. Ei missään, elleivät he itse juuri tuona lumoavana aikana ole pelkkää unta: heidän koko olemuksensa on sulanut rakkauden henkäykseen.
Ei kulunut varsin kauan, kuin rouva von Kerich huomasi heidän pikku vehkeensä, joita he pitivät hyvin ovelina, vaikka ne olivatkin melkoisen kömpelöitä. Minna aavisti sen jossakin määrin, sillä hänen äitinsä oli kerran tullut yhtäkkiä sisään, eräänä päivänä, jolloin hän puheli Christophen kanssa seisten häntä lähempänä kuin sopi; oven kolahtaessa olivat he kumpikin nopeasti rynnänneet taholleen, avuttomasti, sekaannuksissaan. Rouva von Kerich ei ollut huomaavinaan mitään. Siitä oli Minna melkein harmissaan. Hän olisi tahtonut joutua pieneen taisteluun äitinsä kanssa; se olisi ollut romantisempaa. Äiti varoi antamasta siihen tilaisuutta; hän oli liian älykäs huolestuakseen tästä asiasta tai huomauttaakseen siitä. Mutta hän puhui Minnalle aina Christophesta hiukan ivallisesti, hän laski säälimättä leikkiä hänen naurettavista puolistaan: hän luhisti hänet parilla sanalla. Rouva von Kerich ei menetellyt näin minkään laskelman nojalla, hän teki sen vaistosta, käyttäen puolustaessaan omaisuuttaan kunnon naisen luonnollista asetta. Minna voi kyllä nousta vastarintaan, mököttää ja olla nenäkäskin, koettaa väittää itsepintaisesti näitä huomioita vääriksi: ne olivat kuitenkin aivan oikeita, ja rouva von Kerich osasi julman taitavasti tytärtään arimpaan kohtaan. Christophen isot kengät, hänen ruma pukunsa, pölyinen takkinsa, hänen leveä maalaismurteensa, hänen kömpelöt kumarruksensa, epähienot naurun-rämähdyksensä, mitään sellaista ei unohdettu, joka saattoi loukata Minnan turhamaisuutta; ja kaikki oli vain pikku huomautusta, annettu ohimennen; koskaan ei se saanut minkään kuulustelun muotoa; ja kun Minna ärtyneenä kavahti kannuksilleen, niin silloin puhui rouva von Kerich aivan viattomasti jo jostakin muusta. Mutta nuoli jäi, ja Minnaan oli sattunut.
Hän alkoi katsella Christophea vähemmän kupein silmin. Christophe aavisti sen hämärästi ja kysyi häneltä rauhattomana:
— Miksikä minuun noin katsotte?
Minna vastasi: