Hän vei Christophen juoksujalkaa pieneen, metsittyneeseen sokkeloon, puksipuiden reunustamaa polkua pitkin, kummulle, joka oli keskellä puutarhaa. He nousivat ylös pitkin rinnettä, he olivat luikahtaa lionnutta maata kiivetessään; ja märät puut karistivat oksistaan pisarat heidän niskaansa. Kummulle pääsemäisillään Minna pysähtyi hengästyneenä.
— Odottakaa… odottakaa… sanoi hän aivan hiljaa, koettaen saada ilmaa keuhkoihinsa.
Christophe katsoi häneen. Minna katseli muualle: hän hymyili ja huohotti suu puolittain avoinna; hän puristi kovasti Christophen kättä. He tunsivat veren ponnahtelevan kämmenissään ja vapisevien sormiensa päissä. Kaikkialla ympärillä hiljaisuus. Puitten vaaleat silmikot värisivät auringon udussa; harva sade tipahteli lehdistä, hopeana helähdellen; ja ilmassa kuului pääskysten teräviä huutoja niiden liitäessä ylitse.
Minna käänsi kasvonsa Christopheen päin: se kävi salaman-nopeasti. Hän heittäytyi Christophen kaulaan, Christophe hänen syliinsä.
— Minna! Minna! Rakas!…
— Minä rakastan sinua, Christophe! Rakastan sinua!
He istuutuivat märälle puupenkille. Heidät oli läpitunkenut rakkaus, suuri, syvä, järjetön rakkaus. Kaikki muu oli kadonnut. Ei itsekkyyttä, ei sivuajatuksia, ei turhamaisuutta. Kaikki sielun sopukat oli rakkauden henkäys puhdistanut kuin tuuli. Rakastaa, rakastaa, — sitä puhuivat vain heidän nauravat ja kyyneleistä kosteat silmänsä. Tuo kylmä ja kiemaileva pikku tyttö, tuo pöyhkeä poika janosivat vain yhtä: uhrautua, antaa itsensä, kärsiä, kuolla toistensa puolesta. He eivät tunteneet enää itseään, he eivät olleet enää itseään; kaikki oli muuttunut: heidän sydämensä, heidän kasvonsa, heidän silmänsä säteilivät hyvyyttä ja liikuttavaa hellyyttä. Lyhyitä täydellisen puhtauden, kieltäymisen ja itsensä antamisen hetkiä, jotka eivät palaa enää koskaan elämässä!
Sokertelevia, juopuneita sanoja, kiihkeitä lupauksia olla toistensa aina, suudelmia ja sekavia, autuaita sanoja. Sitten huomasivat he, että oli myöhä. Ja he palasivat sisään, juoksujalkaa, pitäen toisiaan kädestä, ollen vähällä kompastua ahtailla käytävillä, törmäten puita vastaan, tuntematta mitään, sokeina ja mielettöminä ilosta.
Kun Christophe lähti Minnan luota, ei hän mennyt heti kotiinsa: hän ei olisi voinut nukkua. Hän käveli kauas kaupungin ulkopuolelle ja samoili vainioiden poikki, sattumalta, pimeässä. Ilma oli tuores, maisema tumma ja autio. Huuhkaja huhuili kaameasti jossakin. Christophe liikkui kuin unissakulkija. Hän nousi kukkulan rinnettä viinitarhojen keskelle. Kaupungin pienet, tuikkavat tulet värisivät laaksossa ja tähdet tummalla taivaalla. Hän istahti kiviaidalle tien viereen, ja yhtäkkiä tuli hänelle itkunpuuska, hän ei tiennyt, miksi. Hän oli onnellinen; ja se ilon ylenpalttisuus oli samalla sekä surua että iloa; siihen yhtyi kiitollisuus onnesta, sääli niitä kohtaan, jotka eivät olleet onnellisia, haikea ja suloinen tunne kaiken katoavaisuudesta, juovuttava halu elää. Hän itki nautinnokseen, hän nukkui sinne kesken kyyneleitään. Kun hän heräsi, alkoi päivä heikosti sarastaa. Valkeat usvat häilyivät joella ja kietoivat harsoihinsa kaupungin, jossa Minna nukkui, lopen uupuneena, sydämessään onnen riemuitseva valo.
Varhain seuraavana aamuna onnistui heidän tavata toisiaan puutarhassa; ja he vakuuttivat uudestaan, että he rakastivat toisiansa; mutta siinä ei ollut enää eilistä tiedottomuutta. Minna ikäänkuin näytteli rakastavaisen neitosen osaa; ja vaikka Christophe oli rehellisempi, oli hänelläkin oma näyteltävänsä. He puhelivat, minkälaiseksi heidän elämänsä järjestyisi. Christophe suri köyhyyttään, vähäpätöistä tointaan. Minna tekeytyi jalomieliseksi ja nautti siitä ylevyydestään. Hän sanoi, että rahat ovat hänelle yhdentekevä asia. Se olikin totta; sillä hän ei niitä tuntenut, hän ei ollut koskaan ollut niitä vailla. Christophe lupasi Minnalle, että hänestä tulisi suuri taiteilija; se oli Minnasta suurta ja kaunista, aivan kuin romaani. Ja Minna arveli velvollisuudekseen esiintyä todellisena rakastuneena. Hän lueskeli runoutta ja tuli kovin hempeätunteiseksi. Se tarttui myöskin Christopheen. Hän piti tarkkaa huolta ulkoasustaan, ja tuli naurettavaksi; hän vartioi jokaista sanaa, minkä lausui, ja oli juhlallisen tekeytyvä. Rouva von Kerich katsoi häntä naureskellen ja ihmetteli, mikä hänet oli mahtanut tehdä niin hassuksi.