Hiljaisuus.

— Entä minä sitten? sanoi Christophe yhtäkkiä, kalpeana liikutuksesta.

Kiihkeä pikku naikkonen hypähti ylös ja tarttui hänen käsiinsä.

Ovi aukesi. He tempausivat nopeasti erilleen toisistaan. Rouva von Kerich astui sisään. Christophe oli lukevinaan innokkaasti kirjaa, joka hänellä oli nurin käsissään. Minna kumartui ompeluksensa puoleen ja pisti neulalla sormeensa.

He eivät olleet kahden enää koko sinä iltana, ja heitä peloitti jäädä kahden. Kun rouva von Kerich nousi ylös ja aikoi mennä noutamaan jotain esinettä viereisestä huoneesta, niin juoksi Minna sille asialle äitinsä puolesta, vaikka hän tavallisesti oli sangen vähän palvelevainen. Ja Christophe käytti hyväkseen hänen poistumistaan ja lähti talosta sanomatta Minnalle edes jäähyväisiä.

Seuraavana päivänä tapasivat he toisensa palaen kovasti halusta jatkaa keskeytynyttä puhelua. Mutta se ei onnistunut, joskin tilaisuutta olisi ollut. He lähtivät kävelemään rouva von Kerichin kanssa, ja he olisivat saaneet pakinoida rauhassa vaikka kymmenen kertaa, mutta Christophe ei voinut puhua; ja hän oli niin onneton että hän pysyttelihe mahdollisimman loitolla Minnasta. Viimemainittu ei ollut muka huomaavinaan hänen epäkohteliaisuuttaan. Mutta se loukkasi häntä, ja hän ilmaisi sen selvästi. Ja kun Christophe viimein pakotti itsensä sanomaan jonkun sanan, kuunteli Minna häntä jääkylmän näköisenä! Christophe uskalsi tuskin lopettaa lausettaan. Kävelyretki päättyi, aika loppui. Christophe oli lohduton, ettei hän ollut sitä oikein käyttänyt.

Meni viikko. He luulivat molemmat erehtyneensä tunteissaan. He kyselivät itseltään, eikö toissa iltana tapahtunut kohtaus ollut pelkkää unta. Minna oli katkera Christophelle. Christophe pelkäsi kohdata häntä yksin. Heidän välillään vallitsi suurempi kylmyys kuin koskaan ennen.

Sitten tuli eräs päivä. — Oli satanut koko aamun ja osan iltapuoltakin. He olivat olleet koko päivän sisällä, puhelematta, lueskellen, haukoitellen, tähystellen ulos ikkunasta; he olivat ikävystyneet ja pahalla tuulella. Kello neljän tienoissa illalla taivas selkeni. He juoksivat ulos puutarhaan. He pysähtyivät pengermälle, nojasivat kaiteeseen, katselivat sen ylitse nurmikkorinteelle, joka laskeusi loitosti rantaan. Maa höyrysi, lämmin utu nousi aurinkoa kohti; sadepisarat kimaltelivat ruohikossa; märän mullan hajuun yhtyi kukkien tuoksua; heidän ympärillään surisivat mehiläiset kultaisin siivin. He seisoivat vieretysten, he eivät katsoneet toisiinsa; he eivät jaksaneet saada loppumaan vaitioloa. Muuan mehiläinen lensi kömpelösti vesipisaroista raskasta glysiini-köynnöksen terttua vastaan ja karisti päälleen oikean vesisyöksyn. He purskahtivat yhtäaikaa nauramaan; ja kohta he tunsivat, että jöröttely loppui, että he olivat hyviä ystäviä. Kuitenkaan he eivät katselleet toisiinsa.

Yhtäkkiä tarttui Minna Christophen käteen, kääntämättä päätänsä, ja sanoi hänelle:

— Tulkaa!