Minna katseli aina Christophea. Hän odotti… Mitä?… Tiesikö tyttö sitä itsekään?… Hän odotti, että Christophe alkaisi uudestaan… Sitä varoi Christophe tekemästä, sillä hän oli vakuutettu, että oli silloin käyttäytynyt hölmösti; hän ei muuten näyttänyt sitä muistavankaan. Minna hermostui siitä; ja eräänä päivänä, kun Christophe istui aivan rauhassa, kunnioittavan välimatkan päässä noista vaarallisista pikku kynsistä, tuli Minna kärsimättömäksi: niin äkillisellä liikkeellä, ettei Christophe ennättänyt sitä ajatellakaan, Minna painoi itse pikku kätensä Christophen huulille. Christophe tyrmistyi, sitten hän suuttui ja häpesi. Kuitenkin hän suuteli kättä, ja sangen kiihkeästi. Minnan hillitön julkeus harmitti häntä; hän oli vähällä jättää Minnan sinne yksinään.
Mutta hän ei enää sitä voinut. Hän oli vangittu. Ajatukset kuohuivat hänen päässään: ne tuntuivat kaikki vierailta. Niinkuin laakson pohjasta nousevat usvat ne kohosivat hänen sydämensä syvyydestä. Hän hapuili ja kulki miten sattui tuon rakkauden usvan keskellä; ja mitä hän yrittikin, hän joutui aina samaan paikkaan, johonkin hämärään ja alinomaiseen päähänpiintymään, johonkin outoon ja hirvittävään Himoon, joka kiehtoi kuin liekki hyönteistä. Se oli sokeain Luonnon voimien rajua esiinkuohahtamista.
Heille tuli nyt odotuksen jakso. He tarkastelivat, kaipasivat ja pelkäsivät toisiaan. He olivat rauhattomia. Kuitenkin olivat he edelleen joskus vihollisia ja mököttivät toisilleen; mutta tuttavallisuus oli nyt heidän väliltään kadonnut: he vaikenivat. Kummallakin oli hommaa rakennella hiljaisuudessa rakkauttaan.
Rakkaudella on merkillisiä taannehtivia vaikutuksia. Samassa, kun Christophe huomasi, että hän rakasti Minnaa, huomasi hän myöskin, että hän oli rakastanut häntä aina. Kokonaista kolme kuukautta olivat he nähneet toisensa joka päivä, Christophen aavistamatta tätä rakkauttaan. Mutta koska hän tänään häntä rakasti, niin vaadittiin ehdottomasti, että hän oli rakastanut häntä ilmoisen ikänsä.
Christophen oli oikein hyvä olla siksi, että oli vihdoinkin keksinyt, ketä hän rakasti. Hän oli rakastanut niin kauan tietämättä ketä! Hän tunsi nyt ikäänkuin helpoitusta, kuten sairas, jota on kauan kiusannut yleinen, epämääräinen ja hermostuttava huono-olo, mutta joka huomaa yhtäkkiä vaivansa tarkistuvan joksikin kiivaaksi kivuksi, joka rajoittuu ainoastaan määrättyyn paikkaan. Mikään ei ole väsyttävämpää kuin sellainen rakkaus, jolla ei ole määrättyä maalia: se kalvaa ja riuduttaa voimia kuin kuume. Intohimo, jonka tuntee, jännittää sielun purkautumiskohtaan saakka; se pieksää voimat loppuun, mutta silloin ainakin tietää, minkä tähden. Se on rajua liikaponnistusta, mutta ei tiedotonta raihnastumista. Kaikki on parempaa kuin tyhjyys.
Vaikka Minna oli antanut Christophelle täyden syyn uskoa, ettei hän ollut välinpitämätön häntä kohtaan, niin kiusasi Christophe kuitenkin itseään ajatuksella, että Minna halveksi häntä. Koskaan ei heillä tosin ollut selvää käsitystä toisistaan; mutta milloinkaan ei se käsitys ollut sekavampi ja väärempi kuin nykyään. Se oli kokoonhaalittuja, eriskummaisia, yhtä ainoaa jaksoa kuvitelmia, jotka eivät voineet sointua yhteen; sillä he heittäysivät toisesta äärimmäisyydestä toiseen; omistivat vuorotellen toisilleen sellaisia vikoja tai viehättäviä avuja, joita heillä ei ollut; avuja silloin, kun he olivat erillään toisistaan, vikoja, kun he olivat yhdessä. He erehtyivät kummassakin tapauksessa yhtä paljon.
He eivät tienneet itsekään, mitä he tahtoivat. Christophen rakkaus ilmeni saman hellyyden janon muodossa, joka oli polttanut häntä lapsuudesta saakka kiivaana, ehdottomana, vastinetta vaativana; hellyyden, jota hän olisi tahtonut saada toiset tuntemaan, mielisuosiolla tai väkisin. Joskus sekoittui tähän tyrannilliseen kiihkoon, joka vaati häntä uhraamaan täydellisesti itsensä ja muut, ehkä ennen kaikkea muut, — eräänlaisia karkeita ja hämäriä himonpuuskia, jotka pyörryttivät häntä ja joita hän ei ymmärtänyt. Minna oli ennen kaikkea utelias ja hurmautunut siitä, että hänellä oli nyt todellinen oma romaani, ja hän koetti saada siitä niin paljon kuin mahdollista iloa itserakkaudelleen ja haaveileville tunteilleen; hän erehtyi täydellisesti kaikesta, mitä hänen sydämessään liikkui. Suuri osa heidän rakkauttaan oli puhtaasti kirjallista; he muistivat romaaneja, joita olivat lukeneet, ja lainasivat niistä itselleen alinomaa tunteita, joita heillä ei todellisuudessa ollut.
Mutta lähestyi hetki, jolloin kaikki nuo pikku valheet, pikku itsekkyyden ilmaisut hälvenivät rakkauden jumalallisen säteilyn edessä. Päivä, lyhyt tunti, muutamia ikuisia sekunteja… Ja se oli niin odottamatonta!
He juttelivat yhdessä eräänä iltana. Salissa alkoi hiljaa hämärtää. Heidän keskustelunsa oli saanut vakavan sävyn. He puhelivat ikuisuudesta, elämästä, kuolemasta. Se oli ikäänkuin suurenmoinen kehys heidän leikittelylleen pikku intohimolla. Minna valitti yksinäisyyttään: siitä seurasi luonnollisesti vastaus, ettei Minna ollut niin yksin kuin luuli olevansa.
— Ei, äännähti Minna pudistaen pikku päätään, nuo tuollaiset ovat vain tyhjiä sanoja. Jokainen elää itseään varten, kukaan ei toisesta välitä, kukaan ei toista rakasta.