Rosa pudisti päätänsä:
— Ei. Mutta ajattelin, että… Christophe loi häneen kiitollisen katseen. Rosan sydän aivan suli.
— Christophe, Christophe-raukkani! virkkoi hän. Ja hän heittäytyi itkien Christophen kaulaan.
Christophe tunsi, miten kallis tuo tuollainen puhdas hellyys oli. Hän kaipasi lohdutusta niin! Hän syleili Roosaa:
— Sinä olet hyvä, sanoi hän, sinä siis rakastit häntä, niinhän?
Rosa vetäysi hänestä irti, heitti häneen intohimoisen katseen, eikä vastannut mitään, vaan alkoi itkeä jälleen.
Tuo katse teki Christophelle selväksi erään asian, sillä se puhui:
— En minä häntä rakastanut… Christophe näki viimein seikan, jota hän ei ollut vielä tiennyt, jota hän ei ollut tahtonut nähdä kuukausiin. Näki, että Rosa rakasti häntä.
— Hyst! sanoi Rosa; minua huudetaan.
Kuului Amalian ääni.