Rosa kysyi:
— Tahdotko mennä sisään huoneeseesi? Christophe vastasi.
— En, minä en vielä voisi, en voisi puhua äitini kanssa… Sitten, sitten vasta…
Rosa sanoi:
— Ole täällä. Minä tulen heti takaisin.
Christophe jäi pimeään halkovajaan, jonne vain muutama päivänsäde pääsi ahtaasta, hämähäkin verkkojen peittämästä ilmaluukusta. Kadulta kuului jonkun kaupustelijan huutoja; seinän takana, vieressä olevassa tallissa, päristeli ja kopisteli hevonen. Christophea ei äsken tehty uusi huomio suinkaan ilahuttanut; mutta se kiinnitti hänen ajatuksensa itseensä tuokioksi. Se selitti monet seikat, joita hän ei ollut ymmärtänyt. Kokonainen sarja pikku asioita, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi, palasi hänen mieleensä ja selvisi. Hän kummastui, kun huomasi niitä ajattelevansa, hän suuttui itselleen, kun hetkenkin tässä surkeudessaan saattoi huvittaa itseään sellaisella. Mutta se surkeus oli niin julma, niin sietämätön, että itsesäilytysvaisto, joka oli voimakkaampi kuin hänen tahtonsa, voimakkaampi kuin hänen rakkautensa, vaati hänet kääntämään silmänsä onnettomuudestaan pois, heitti hänet tähän uuteen ajatukseen, aivan kuin hukkuva tahtomattaankin tarttuu epätoivoissaan ensimmäiseen esineeseen, joka auttaa häntä joskaan ei pelastumaan, niin pysymään vielä edes hetken vedenpinnalla. Sitäpaitsi tunsi hän nyt oman kärsimyksensä vuoksi myöskin, mitä toinen kärsi, — kärsi hänen tähtensä. Hän ymmärsi kyyneleet, jotka hän oli saanut vuotamaan. Hän tunsi sääliä Rosaa kohtaan. Ajatteli, kuinka julma hän oli ollut hänelle, — kuinka julma hän vastakin olisi. Sillä hän ei Rosaa rakastanut. Mitä auttoi, että Rosa häntä rakastit Pikku tyttö-raukka!… Kyllähän Christophe voi sanoa, että Rosa oli hyvä (sen oli Rosa jo saanut kuulla); mutta mitä se Rosan hyvyys auttoi? Mitä koko hänen elämänsä?… Christophe ajatteli:
— Miksi ei hän ole kuollut, ja toinen ole elossa?
Ja edelleen:
— Hän elää, rakastaa minua, hän voi sen sanoa minulle, tänään, huomenna, koko ikäni; — se toinen, ainoa, jota rakastin, on kuollut saamatta sanoa minulle, että hän minua rakasti, minä en hänelle saanut sanoa, että rakastin häntä, koskaan en saa sitä hänen suustaan kuulla, koskaan ei hän sitä saa tietää…
Ja yhtäkkiä tuli hänen mieleensä heidän viimeisen iltansa muisto: hän muisti, että he aikoivat juuri puhua, kun Rosan tulo esti sen. Ja silloin hän vihasi Rosaa…