Vajan ovi aukeni. Rosa mainitsi hiljaa Christophen nimeä ja etsi haparoiden hänet. Hän otti Christophea kädestä. Christophesta oli vastenmielistä tuntea häntä lähellään: turhaan moitti hän siitä itseään, se tunne oli hänen tahtoansa voimakkaampi.
Rosa vaikeni: säälin syvyys oli opettanut hänet vaikenemaan. Christophe oli hänelle kiitollinen, ettei hän häirinnyt hänen suruaan turhilla sanoilla. Kuitenkin tahtoi hän vielä tietää… Rosa oli ainoa, joka saattoi puhua hänelle hänestä. Christophe kysyi aivan hiljaa:
— Milloinka hän…?
(Christophe ei uskaltanut sanoa: kuoli.)
Rosa vastasi;
— Lauantaista viikko.
Eräs muisto välkähti Christophen päässä, hän kysyi:
— Yölläkö?
Rosa katsahti häneen kummastuneena:
— Niin, yöllä kello kahden ja kolmen välillä. Silloinen surun sävel palasi Christophen mieleen.