Hän kysyi vavisten.
— Kärsikö hän kovia tuskia?
— Ei, ei, Jumalan kiitos, rakas Christophe, hän ei kärsinyt melkein ollenkaan. Hän oli niin heikko. Hän ei tehnyt yhtään vastarintaa. Heti huomattiin, että hän oli mennyttä.
— Entä hän itse, huomasiko hän sen?
— En tiedä. Minä luulen…
— Sanoiko hän mitään?
— Ei, ei mitään. Hän valitteli kuin pieni lapsi.
— Sinä olit siellä?
— Olin, kahtena ensimmäisenä päivänä olin siellä aivan yksin, ennenkuin hänen veljensä tuli.
Christophe puristi Rosan kättä; sellainen kiitollisuuden puuska hänelle tuli: