— Kiitos!
Rosa tunsi veren syöksyvän sydämeensä. Hetken vaiettuaan sammalsi
Christophe kysymyksen, joka oli hänet tukahuttaa:
— Hän ei puhunut mitään… mitään minulle aiottua?
Rosa pudisti surullisesti päätänsä. Hän olisi antanut vaikka mitä voidakseen vastata niinkuin Christophe toivoi; hän melkein syytti itseään, ettei valehdellut. Hän koetti lohduttaa Christophea:
— Hän ei ollut enää tiedoissaan.
— Ja hän puhui?
— Ei voitu häntä enää oikein ymmärtää. Hän puhui niin hiljaa.
— Missä on hänen pikku tyttönsä?
— Hänen veljensä vei hänet luokseen sinne maalle.
— Entä — hän?