— Hänkin on siellä. Viime viikon maanantaina hän lähti täältä.

He alkoivat taas itkeä.

Rouva Vogelin ääni huusi jälleen Rosaa. Christophe eli yksin jäätyään uudestaan sielussaan päivät, joina Sabina oli sairastanut ja kuollut. Siitä oli viikko, jo viikko!… Hyvä Jumala, mikä tuo rakastettu nyt oli? Kuinka sen viikon ajan oli satanut, satanut maahan!… Ja hän itse, Christophe, hän oli sen aikaa nauranut, ollut onnellinen!

Hän tunnusteli taskussaan muuatta silkki-paperiin käärittyä esinettä: siinä olivat hopeiset kengänsoljet, jotka hän oli ostanut Sabinalle tuomisiksi. Hän muisti illan, jolloin hänen kätensä oli laskeutunut hänen pienen, kengästä nousseen jalkansa päälle. Nuo pikku jalat, missä olivat ne nyt? Miten hänellä mahtoi olla vilu!… Hän ajatteli, että tuo lämpöinen kosketus oli ainoa muisto, mitä hänellä oli Sabinan rakkaasta ruumiista. Koskaan ei hän ollut tohtinut koskettaa sitä, kietoa sitä syliinsä. Hän oli lähtenyt pois tyyten tuntemattomana. Christophe ei tiennyt mitään hänestä, ei hänen sielustaan eikä ruumiistaan. Hänellä ei ollut mitään muistoa hänen muodostaan, hänen elämästään, hänen rakkaudestaan… Mitä todistusta hänellä siitä olikaan?… Ei kirjettä, ei mitään pyhää jäännöstä, — ei kerrassaan mitään! Mistä tavoittaa hänet, mistä etsiä häntä, kadonneesta itsestään, kaipaavan ulkopuolelta?… Oi tyhjyyttä! Hänelle ei jäänyt Sabinasta mitään muuta kuin rakkaus, jota hän tunsi häntä kohtaan, ei mitään muuta kuin hän, Christophe itse… — Ja kuitenkin sai Christophen raivoisa halu kiskoa Sabina pois hävityksen kynsistä, hänen kiihkeä tarpeensa kieltää kuolema, hänet kiintymään juuri tähän ainoaan siruun, mielipuolen vahvalla uskolla:

"… Ne son gia morto; e ben c' albergo cangi, resto in te tivo, c' or mi vedi e piangi, se l'un nell' altro amante si trasforma"

"… En ole kuollut, asuntoa olen muuttanut,
eläväksi jään sinuun, joka minut näet ja minua itket.
Rakastavan sieluksi muuttuu rakastettu sielu."

Christophe ei ollut koskaan lukenut näitä ylhäisiä sanoja; mutta ne olivat hänessä. Jokainen nousee vuorostaan vuosisatojen kalmistosta. Jokainen löytää menneitten aikain tuskat, jokainen niiden epätoivoisen toivon ja mielettömyyden. Jokainen astuu jälleen niiden jälkiä, jotka taistelivat ennen häntä kuolemaa vastaan, kielsivät kuoleman, — ja ovat kuolleet.

Hän sulkeutui kamariinsa. Hänen ikkunansa luukut olivat kiinni koko päivän, jottei hän olisi nähnyt vastapäätä olevia ikkunoita. Hän karttoi Vogelien perhettä: hän vihasi noita ihmisiä. Hänellä ei ollut heissä moittimista: he olivat liian hyviä ja liian jumalisiakin, joten he kyllä kätkivät omat tunteensa kuoleman kasvojen edessä. He tiesivät Christophen tuskan ja kunnioittivat sitä, miten he sitä arvostelivatkin; he välttivät lausua hänen kuullensa Sabinan nimeä. Mutta he olivat olleet vainajan eläessä hänen vihollisiaan: se riitti tekemään Christophesta heidän vihollisensa, nyt, kun Sabina oli kuollut.

Heidän meluava elämänsä ei muuten ollut laisinkaan muuttunut; ja vaikka heissä olikin herännyt vilpitön, joskin hetkellinen sääli, oli kuitenkin selvää, että tämä onnettomuus oli heille pohjaltaan yhdentekevä asia, — (ja sehän oli aivan luonnollista) —: ehkäpä se oli heille suorastaan helpotuskin. Ainakin Christophe kuvitteli niin. Nyt, kun Vogelien aikeet hänen suhteensa olivat hänelle selvinneet, oli hän taipuisa niitä liioittelemaan. Itse asiassa toivoivat he sangen vähän hänestä; ja hän piti itseään aivan liian tärkeänä. Mutta hän ei aavistanut, ettei Sabinan kuolema, vaikka se poistikin hänen isäntäväkensä suunnitelmille tärkeimmän esteen, suinkaan näyttänyt heistä avaavan Rosalle sen enempää tietä. Ja hän inhosikin tosiaan Rosaa. Yksinomaan se, että muut — (Vogelit, Louisa, Rosa itsekin) — olivat ruvenneet määräilemään omin päin hänen tulevaa elämäänsä, kysymättä edes hänen mieltään, olisi jo riittänyt hävittämään hänestä kaiken tunteen sitä henkilöä kohtaan, jota hänen tahdottiin rakastavan, olisivatpa asiat sitten muuten olleet miten tahansa. Christophe nousi aina vastarintaan, jos näyttiin koetettavan käydä kiinni hänen arkaan vapauteensa. Mutta nyt se ei ollut ainoa syy. Oikeus, jonka toiset ottivat itselleen määräilläkseen hänen asioitaan, ei loukannut ainoastaan hänen oikeuksiaan, vaan myöskin sen olennon oikeuksia, jolle hän oli antanut sydämensä. Ja niinpä puolsi hän niitä tuimasti, vaikkei kukaan niitä tahtonut häneltä riistaakaan. Hän epäili Rosan hyvyyttä, tuon tytön, joka kärsi nähdessään hänen kärsivän ja tuli usein kolkuttamaan hänen oveensa, lohduttaakseen häntä ja puhuakseen hänelle tuosta toisesta. Christophe ei ajanut häntä pois: hänen täytyi saada puhua Sabinasta jonkun kanssa, joka oli vainajan tuntenut, hän tahtoi kuulla pienimmätkin sairauden aikana tapahtuneet seikat. Mutta hän ei ollut siitä Rosalle kiitollinen, hän luuli, että Rosaa vetivät siihen hänen omat vaikuttimensa. Sillä eikö hän nähnyt, että Rosan perhe, että yksin Amaliakin salli nämä Rosan käynnit hänen luonaan ja nämä pitkät puhelut, joita Amalia ei olisi koskaan hyväksynyt, ellei hänellä olisi ollut mielessä omat etunsa? Eikö Rosa ollut yhdessä juonessa omaistensa kanssa? Christophe ei voinut uskoa Rosan sääliä aivan vilpittömäksi ja vapaaksi henkilökohtaisista aikeista.

Eikä se sitä ollutkaan. Rosa sääli Christophea koko sydämestään. Hän koetti kaikin voimin nähdä Sabinan Christophen silmillä, rakastaa häntä Christophen kautta; hän syytti itseään ankarasti niistä pahoista tunteista, mitä hänellä ehkä oli ollut Sabinaa vastaan, ja pyysi niitä vainajalta joka ilta rukouksissaan anteeksi. Mutta jaksoiko hän unohtaa, että hän itse, hän, eli, että hän näki Christophen joka hetki päivästä, että hän rakasti häntä, ettei hänen enää tarvinnut toista pelätä, että toinen oli kadonnut ja että hänen muistonsakin vähitellen katoaisi; siitä, että hän, Rosa, jäisi yksin, joten kerran ehkä…? Voiko hän tukehuttaa keskellä tuskaansakaan, — ja keskellä ystävänsä tuskaa, joka oli hänelle kalliimpi kuin hänen omansa — voiko hän tukehuttaa aina yhtäkkiä purkautuvaa ilontunnettaan, perusteetonta toivoaan? Aina sellaisen jälkeen hän kuitenkin soimasi itseään. Se toivo välkähti vain salamana. Ei kauempaa. Christophe huomasi sen, ja loi Rosaan katseen, joka suorastaan hyyti tytön sydäntä: Rosa näki Christophen silmissä vihan; Christophe vihasi häntä siksi, että hän eli, kun taas tuo toinen oli kuollut.