Mylläri tuli rattailla noutamaan Sabinan vähiä huonekaluja. Palatessaan kaupungilta antamasta tunteja näki Christophe kerran hajallaan oven edessä kadulla Sabinan sängyn, kaapin, vuodepatjat, liinavaatteet, kaikki, mikä oli ollut Sabinan, kaikki, mitä hänestä oli jäljellä. Se oli Christophesta vihattava näky. Hän riensi kiireesti ohitse. Porttiholvissa hän töytäsi Bertholdia vastaan, joka pysäytti hänet.
— Ah, tekö rakas herraseni, sanoi Berthold puristaen hartaasti hänen kättänsä, — oh, kuka olisi arvannut tällaista silloin, kun viimeksi olimme yhdessä? Kuinka me kaikki olimme silloin tyytyväisiä! Ja kuitenkin alkoi juuri sinä päivänä, siitä kirotusta venheretkestä saakka hänen vointinsa pahentua. No niin, sellaisessa ei valitus auta! Hän on kuollut. Tänään hänen vuoronsa, sitten tulee meidän. Sellaista on elämä… Entäpä te, kuinka te voitte? Minä voin, Jumalan kiitos, oikein hyvin!
Mies oli punainen, löyhki hieltä ja viiniltä. Ajatus, että tuo oli Sabinan veli ja että hänellä oli oikeus hänen muistoihinsa, loukkasi Christophea. Hän kärsi kuulla moisen miehen puhuvan olennosta, jota hän rakasti. Mylläri jälleen oli päinvastoin onnellinen tavatessaan jonkun ystävän, jonka kanssa hän saattoi puhella Sabinasta; hän ei ymmärtänyt Christophen jäykkyyttä. Se johtui siitä, ettei hän laisinkaan aavistanut, millaisen tuskan Christophen sielussa nostattivat hänen läsnäolonsa ja maatilalla vietetyn päivän yhtäkkiä herätetty muisto, muisto onnesta, joka nyt tuli raskaasti Christophen mieleen, ynnä nuo Sabinan vähäiset, hajalleen maahan heitetyt esineet, jotka olivat Christophelle pyhiä ja joita veli potki jutellessaan syrjään jalallaan. Yksin Sabinan nimikin raateli nyt Christophen sielua, kaikuessaan tuon miehen suusta. Christophe mietti verukkeita saadakseen Bertholdin vaikenemaan. Hän nousi portailleen; mutta Berthold tarttui häneen, esti hänet menemästä ja jatkoi tarinaansa. Viimein, kun mylläri kuvaili hänelle Sabinan tautia, kuvaili omituisen tarkoin ja hartaasti kuin eräät henkilöt ja varsinkin rahvas taudeista puhuessaan, vetäen julki kaikki kiusalliset yksityiskohdat, ei Christophe enää sitä sietänyt: hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, ettei olisi huutanut tuskasta. Ja hän keskeytti nyt jyrkästi, sanoen jäätävän kuivasti:
— Anteeksi, minun täytyy nyt mennä.
Ja hän jätti myllärin hyvästelemättä. Moinen kylmä tunteettomuus kuohutti myllärin mieltä. Hän oli erittäin hyvin aavistanut sisarensa ja Christophen salaisuuden. Ja hänestä oli nyt suorastaan kauheaa, että tuo nuori mies oli noin välinpitämätön: hän ajatteli, ettei Christophella ollut sydäntä.
Christophe oli paennut huoneesensa: hän oli aivan nääntyä. Koko Sabinan tavarain muuton aikana ei hän lähtenyt kamaristaan. Hän oli vannonut itselleen, ettei hän katsoisi ulos ikkunasta, mutta hän ei jaksanut olla sitä tekemättä ja seisten kätkössä uutimien takana seurasi hän nyt noiden rakkaiden esineiden lähtöä tuskallisen tarkkaavasti. Kun hän näki niiden ainaiseksi katoavan, oli hän juosta alas kadulle ja huutaa: "Ei ei! Jättäkää ne minulle! Älkää viekö niitä minulta." Hän tahtoi rukoilla, että hänelle annettaisiin edes yksi, yksi ainoa esine, ettei häneltä otettaisi aivan kaikkea. Mutta kuinka olisi hän uskaltanut pyytää sitä mylläriltä? Berthold oli hänelle aivan vieras. Hänen rakkauttaan ei itse Sabinakaan ollut tiennyt: kuinka hän olisi voinut paljastaa sen muille? Ja jos hän olisi koettanut sanankin virkkaa, olisi hän purskahtanut itkuun. Ei, ei, täytyi olla vaiti, täytyi kestää tämä kaiken katoaminen, voimatta, tohtimatta yrittää pelastaa sirpalettakaan haaksirikosta…
Ja kun se kaikki loppui, kun Sabinan asunto oli tyhjä, kun pihan ajoportti sulkeutui myllärin lähdettyä, kun hänen rattaidensa jyrinä loittoni ikkunoita täristäen, kun niiden ääni haipui, heittäysi Christophe permannolle; hänellä ei ollut enää kyyneltäkään, ei ainoaa ajatusta kärsiäkseen tai taistellakseen; hän oli hyytynyt, hän oli kuin itse kuolema.
Oveen kolkutettiin. Hän pysyi liikkumatta. Siihen kolkutettiin uudestaan. Hän oli unohtanut vääntää sen lukkoon. Rosa tuli sisään, hän huudahti nähdessään Christophen maassa, ja pysähtyi pelästyneenä. Christophe kohotti vihastuen päätänsä:
— Mitä sinä tahdot? Anna minun olla!
Rosa ei mennyt pois, hän jäi epäröiden seisomaan ovenpieleen, hän sammalsi: