— Christophe…
Christophe nousi vaieten ylös; hän häpesi, että Rosa oli nähnyt hänet siinä niin. Ja pyyhkien pölyä vaatteistaan hän kysyi:
— No niin, mitä sinä tahdot?
Rosa vastasi nöyrästi:
— Anteeksi… Christophe… Tulin tänne… minä toin sinulle…
Christophe näki jotain Rosan kädessä.
— Katso, sanoi Rosa ojentaen tuon esineen Christophelle. Minä pyysin Bertholdilta itselleni jotakin muistoksi hänestä. Ajattelin, että se olisi sinulle ehkä mieleen…
Se oli pieni, hopeoitu lasinpala, taskukuvastin, josta Sabina oli katsellut itseään usein tuntikausia, ei niin paljon kiemaillakseen kuin ajanvietoksi. Christophe tempasi kuvastimen itselleen, tarttui käteen, joka hänelle sitä ojensi:
— Oh, Resi!… äännähti hän.
Häntä järkytti Rosan hyvyys ja hänen oman vääryytensä tunne. Kiihkeästi ja nopeasti hän laskeusi polvilleen Rosan eteen ja suuteli hänen kättään: