— Anteeksi… anteeksi… sanoi hän.
Rosa ei ensin ymmärtänyt; mutta sitten hän käsitti liiankin hyvin; hän punastui, hän vapisi, hän puhkesi itkuun. Hän ymmärsi Christophen tahtovan sanoa:
"Anteeksi, että teen väärin… anteeksi, etten sinua rakasta… anteeksi, etten voi… en voi sinua rakastaa, etten koskaan sinua tule rakastamaan!…"
Rosa ei vetänyt kättänsä pois: hän tiesi, että sitä ei Christophe suudellessaan ajatellut. Ja poski Rosan kättä vasten itki Christophe kuumia kyyneleitä, tietäen tytön näkevän hänen ajatuksensa: hän oli katkeran surullinen, ettei soinut häntä rakastaa, vaan tuotti hänelle kärsimystä.
Niin he seisoivat hämärässä huoneessa, itkien kumpikin.
Viimein veti Rosa kätensä pois. Christophe mutisi yhä:
— Anteeksi!…
Rosa asetti lempeästi kätensä Christophen pään päälle. Christophe nousi ylös. He suutelivat toisiaan vaieten, he tunsivat huulillaan kyyneleittensä kirpeän maun.
— Me olemme ystäviä aina, virkkoi Christophe aivan hiljaa.
Rosa nyökkäsi päätänsä ja lähti pois, liian suruisena voidakseen puhua.