He ajattelivat, miten tukala on maailma: sitä, joka rakastaa, ei toinen rakasta. Jota rakastetaan, ei itse rakasta. Jota rakastaa ja on rakastettu, erotetaan kerran rakkaastansa… Jokainen kärsii. Ja tuottaa kärsimyksiä toiselle. Ja onnettomin ei ole aina se, joka kärsii.
Christophe alkoi kammota kotiaan. Hän ei voinut enää siellä elää. Hän ei voinut nähdä vastapäätä olevia ikkunoita ilman uutimia, huoneistoa tyhjänä.
Hänelle tuli katkerampikin tuska. Eulerin ukko vuokrasi kiireen kaupalla pohjakerroksen uudelle asukkaalle. Eräänä päivänä näki Christophe Sabinan kamarissa vieraita henkilöitä. Uusi elämä pyyhki sieltä kadoksiin hävinneen elämän jäljet.
Christophen oli mahdotonta jäädä enää asuntoonsa. Hän vietti kaiket päivät ulkosalla; hän ei palannut sinne ennenkuin yöllä, jolloin hän ei voinut enää mitään nähdä. Nyt alkoi hän samoilla uudestaan maaseudulla. Hänen askeleensa veivät hänet aivan väkisin Bertholdin talolle. Mutta hän ei mennyt siellä sisään, hän ei uskaltanut sitä lähestyä, hän kiersi sitä kauempaa. Hän oli löytänyt erään kukkulan laella paikan, josta saattoi nähdä tuon talon, koko tasangon ja virran: se oli hänen kävelyittensä tavallinen päämäärä. Sieltä katseli hän joen mutkia, ja silloin pysähtyvät hänen silmänsä aina noihin raitoihin, joiden alla hän oli nähnyt kuoleman varjon väikkyvän Sabinan kasvoilla. Sieltä erotti hän ne kaksi ikkunaa, joiden takana he olivat valvoneet yön, kumpikin kamarissaan, aivan vieretysten, niin lähellä toisiaan, ja kuitenkin niin kaukana, ainoastaan ovi välillä, — ikuisuuden ovi. Sieltä hän silmäili myöskin kirkkomaata. Hän ei mitenkään voinut mennä sinne: lapsesta asti oli hän inhonnut noita mätämäkiä ja kieltäytynyt liittämästä niihin rakastamiensa olentojen kuvia. Mutta täältä korkealta ja kaukaa katsottuna ei tuossa pienessä kuolleitten kedossa ollut mitään synkkää? se oli rauhallinen, se nukkui auringonpaisteessa… Nukkua!… Sabina rakasti unta! Tuolla ei mikään häntä häirinnyt. Kukot vastasivat kiekuen toisilleen yli peltojen. Bertholdin talosta kuului myllyn jyrinää, kaakatusta takapihalta, leikkiväin lasten huutoja. Hän näki Sabinan pikku tyttären, näki hänen juoksevan, erotti hänen naurunsakin toisten lasten äänistä. Kerran väijyskeli hän tyttöä talon portilla, mäen vieruun leikatun aidan vartta kiertävän tien mutkassa; Christophe tempaisi tytön kiinni, kun tyttö juoksi ohitse, ja syleili häntä vimmatusti. Lapsi pelästyi ja alkoi itkeä. Hän oli Christophen jo melkein unohtanut. Christophe kysyi:
— Onko täällä hyvä olla?
— On, täällä on hauskaa…
— Et tahdo takaisin kaupunkiin?
— En.
Christophe päästi hänet irti. Tuo lapsen välinpitämättömyys teki hänet lohduttomaksi. Sabina-raukka!… Tyttö oli kuitenkin hän, hiukan hänen kaltaisensa… mutta niin hiukan. Lapsi ei muistuttanut äitiään; hän oli asunut hänessä, mutta oli säilyttänyt kadonneesta olennosta tuskin heikon tuoksun tuolta mystilliseltä olinajaltaan: eräitä vaihteluita äänessä, tavan mytistää hieman huuliaan, kallistaa päätänsä. Muu osa hänestä oli kokonaan toista olentoa; ja tuo Sabinaan sekoittunut olento oli Christophesta vastenmielinen, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanut. Ainoastaan itsessään löysi Christophe Sabinan kuvan. Kaikkialle se häntä seurasi; mutta hän ei tuntenut todella olevansa hänen kanssaan muulloin kuin ollessaan yksin. Missään ei Sabina ollut häntä lähempänä kuin tuossa rauhan paikassa, tuolla kukkulalla, kaukana katseilta, keskellä kotiseutuaan, joka oli täynnä hänen muistoaan. Hän kulki penikulmat sinne, hän kiipesi sen rinnettä juosten ja jyskyttävin sydämin, aivan kuin lemmenkohtaukseen: sitä se tosiaan olikin. Perille saavuttuaan heittäytyi hän maahan, — samaan maahan, jossa hänen ruumiinsa nyt lepäsi; — hän sulki silmänsä: ja Sabina täytti hänet. Christophe ei nähnyt hänen piirteitään, ei kuullut hänen ääntänsä: sitä hänen ei tarvinnutkaan; Sabina tuli häneen itseensä, otti hänet, hän omisti Sabinan. Tässä kiihkoisessa näkyjen tilassa ei hän tiennyt, mitä ympärillä tapahtui, hän ei tiennyt mitään, paitsi sen, että hän oli hänen kanssansa.
Sellaista ei kestänyt pitkän aikaa. — Totta puhuen ei hän ollut siinä täysin rehellinen, muuta kuin yhden kerran. Seuraavana päivänä jo yhtyi siihen hänen tahtonsakin. Ja siitä alkaen koetti Christophe turhaan palauttaa entistä haltioitumistaan. Silloin vasta keksi hän vaatia sielustaan esille varmaa muotoa ja selviä kasvoja Sabinasta: siihen saakka ei hän ollut sitä ajatellutkaan. Se onnistui häneltä joskus, välähdyksittäin, ja hän oli siitä ylen iloissaan. Mutta se tapahtuikin vasta pimeän ja pitkän odottamisen avulla.