"Sabina-raukka! ajatteli hän; he unohtavat sinut kaikki, ei ole ketään muita kuin minä, joka sinua rakastaisi ja säilyttäisi sinut ikuisesti, oi kallis aarteeni! Sinä olet minulla, minä pidän sinut, minä en anna sinun kadota…"
Christophe puhui näin siksi, että Sabina jo paraikaa katosi häneltä: karkasi hänen ajatuksistaan niinkuin vesi sormien välitse. Christophe tuli yhä uskollisesti kohtauspaikalle. Hän tahtoi ajatella Sabinaa, ja hän sulki silmänsä. Mutta sattui, että hän joskus puolen tunnin, kokonaisen tai parinkin tunnin päästä huomasi, ettei hän ollut ajatellut mitään. Laakson erilaiset äänet, myllyn sulkuluukkujen kohina, kahden kukkulalla syövän vuohen tiukujen kilinä, tuulen suhina hoikissa pikku puissa, joiden varjossa Christophe loikoi, kaikki ne äänet imeytyivät hänen huokoiseen ja pehmeään ajatukseensa kuin meri sieneen. Hän suuttui ajatuksilleen: ne koettivat totella häntä ja kiintyä kadonneeseen kuvaan, johon hän tahtoi elämänsä kytkeä; mutta ajatukset hervahtivat jälleen väsyneinä ja tuskallisina kokoon, ja sitten ne antautuivat helpotuksen huokauksella uudestaan tunnelmien uneliaan virran vietäviksi.
Hän karisti tuon horteen pois itsestään. Hän samosi metsiä, maita, sinne tänne, etsiskellen Sabinaa. Hän haki häntä kuvastimesta, jossa Sabinan hymy oli väikkynyt. Hän haki häntä virran rannalta, jonka vedessä hänen kätensä olivat kastuneet. Mutta kuvastin ja vesi antoivat hänelle takaisin ainoastaan oman heijastuksensa. Raju kävely, raikas ilma, väkevästi sykkivä veri herättivät hänessä säveleitä. Hän tahtoi pettää itseään:
— Oi Sabina!… huokasi hän.
Hän omisti hänelle laulujaan, hän aikoi herättää musiikissaan jälleen eloon rakkautensa ja tuskansa… Kyllä niinkin: rakkaus ja tuska heräsivät eloon; mutta Sabina-raukka ei päässyt niissä osilleen. Rakkaus ja tuska katsoivat kohti tulevaisuutta, eivät menneisyyteen. Christophe ei voinut mitään nuoruudelleen. Elämän mahla kuohahti hänessä uudella vimmalla. Suru, katumus, puhdas ja kiihkeä rakkaus, tukahutetut himot lisäsivät hänen kuumeensa rajuutta. Surusta huolimatta sykki hänen sydämensä iloisessa ja väkivaltaisessa tahdissa; hänen vauhkat laulunsa ponnahtelivat juopuneissa mitoissa: kaikki juhli elämää, yksin surukin otti juhlariemuisen muodon. Christophe oli liian rehellinen kuvitellakseen kauan aivan mahdottomia; hän alkoi halveksia itseään. Mutta elämä tempasi hänet mukaansa; ja surullisena, sielu kuoleman ja ruumis elämän omana hän heittäytyi uudestisyntyvän voimansa valtaan, elämisen juovuttavaan ja järjettömään iloon, jota tuska, sääli, epätoivo, auttamattomasti kadotetun jättämät haavat, kaikki kuoleman kidutukset eivät voi väkevissä muuta kuin kiihdyttää, iskien heidän kupeisiinsa raivoisin kannuksin.
Christophe tiesi muuten, että hänellä oli sielunsa pohjimmissa perukoissa tavoittamaton, loukkaamaton turvapaikka, jonne Sabinan varjo oli kätketty. Elämän virta ei saisi sitä paikaltaan temmatuksi. Kullakin ihmisellä on syvyydessään aivan kuin pieni kalmisto niitä varten, joita hän on kerran rakastanut. Siellä he nukkuvat vuosikausia, mikään ei heitä häiritse. Mutta tulee joskus päivä, — sen jokainen tietää, — jolloin hauta aukeaa. Kuolleet astuvat esiin kammioistaan, ja hymyilevät vaalennein huulin — rakkain vieläkin, — rakastaneelle, sille naiselle, miehelle, jonka rinnassa heidän muistonsa lepää niinkuin lapsi äitinsä kohdussa nukkuen.
III.
AADA.
Sateisen kesän jälkeen tuli säteilevä syksy. Puutarhoissa paisuivat hedelmät oksissaan. Punaiset omenat kiiltelivät kuin norsunluu-pallot. Muutamat puut pukeutuivat jo kiireesti loistavaan loppukesän asuunsa: tulen väriä, hedelmäin, kypsyneen meluunin, oranssin, sitruunan, väriä; keittiön herkkujen, ruskeaksi käristetyn lihan tuntua. Hallavat liekit syttyivät kaikkialla metsissä; ja niityiltä kohosivat kuultavain myrkkyliljain punaiset liekit.
Christophe kulki alas erään kukkulan rinnettä. Oli sunnuntain iltapuoli. Hän käveli suurin askelin, melkein juosten, mäki kiidätti häntä. Hän lauloi erästä sävelmää, jonka tahti oli iskeytynyt hänen päähänsä jo kävelyretken alussa. Punaisena, rinta paljaana hän kulki, heilutellen käsiään ja pyöritellen silmiään kuin hullu, kunnes hän yhtäkkiä tien kulmassa huomasi joutuneensa erään kookkaan, vaaleaverisen tytön eteen, joka oli kiivennyt aitamuurille ja riipoi sieltä kaikin voimin paksua puunoksaa ja popsi siitä halukkaasti pieniä, sinertäviä luumuja. He ällistyivät molemmat yhtä paljon. Tyttö katsoi häneen peljästyneenä, suu täynnä hedelmiä; sitten hän purskahti nauruun. Christophe nauroi myöskin. Tyttö oli huvittava nähdä, hänen pyöreitä kasvojaan ympäröivät kellertävät kiharat, jotka kuulsivat niiden kehänä kuin auringon autere; hänen poskensa olivat täyteläiset ja punaiset, silmät leveät ja siniset, nenä isonlainen ja nenäkkään pysty, suu pieni ja hyvin punainen, hampaat valkeat, niistä kulmahampaat lujat ja eteenpäin pistävät, leuka herkkusuun, ja koko hänen uhkuva olemuksensa iso ja lihava, kaunis- ja vankkatekoinen. Christophe huusi hänelle: