Tyttö painui muurilla kumaraan ja hyppäsi Christophen syliin. Vaikka Christophe oli vankka poika, niin hän taipui painon alla ja oli kaatua tytön kanssa selälleen. He olivat samankokoiset. Heidän kasvonsa koskivat toisiinsa; Christophe suuteli hänen kosteita ja luumunmehun sokeroimia huuliaan, ja tyttö vastasi kursailematta hänen muiskuunsa.
— Minnekä te menette? kysyi Christophe.
— En tiedä.
— Oletteko te täällä yksin?
— En. Minulla on tovereita. Mutta eksyin joukosta… Hohoi! huusi hän yhtäkkiä kaikin voimin.
Ei kuulunut vastausta.
Tyttö ei siitä sen enempää välittänyt. He alkoivat nyt kävellä, minne vaan, suoraan eteenpäin.
— Entä minnekäs te menette? kysyi tyttö.
— En tiedä minäkään.
— Se sopii. Mennään sitten yhdessä.