Tyttö otti luumuja liiviensä rakosesta ja alkoi popsia niitä.
— Te syötte itsenne kipeäksi, sanoi Christophe.
— En sittenkään. Minä syön kaiket päivät. Liivien raosta näki
Christophe paidan.
— Nyt ne ovat ihan lämpimiä, sanoi tyttö.
— Ihankohan?
Tyttö antoi hänelle nauraen luumun. Christophe söi sen. Tyttö katsoi häneen syrjäsilmällä, imeskellen hedelmiä kuin lapsi. Christophe ei oikein tiennyt, miten seikkailu päättyisi. Eikä tyttökään sitä aavistanut. Hän odotti.
— Hohoi! huudettiin metsästä.
— Hohoi! vastasi tyttö… Ah, tuolla ne ovat, sanoi hän Christophelle; se ei ole paha.
Hän ajatteli päinvastoin: siis, että se oli paha. Mutta sanaa ei ole annettu naiselle sitä varten, että hän puhuisi, mitä ajattelee. Jumalan kiitos. Sillä muuten olisi siveys hukassa maailmassa.
Äänet lähestyivät… Tytön ystävät tulisivat tuossa paikassa maantielle. Tyttö ponnahti yhdellä hypyllä yli maantien ojan, kiipesi sen takana olevaa rinnettä ja piiloutui puiden taakse. Christophe katseli ällistyneenä hänen menoaan, tyttö viittasi tiukasti häntä tulemaan perästään. Christophe seurasi häntä. Toinen painui yhä syvemmälle metsään.