— Hohoi! huikahutti tyttö uudestaan, kun he joutuivat melkoisen kauas… On hyvä, että he minua etsivät, selitti hän Christophelle.
Muut olivat pysähtyneet maantielle ja kuuntelivat, mistä ääni tuli; ja he vastasivat ja tunkeusivat myöskin metsään. Mutta tyttö ei heitä odottanut. Hän teki huviksensa suuria mutkia, oikealle, vasemmalle. Toiset huusivat häntä tikahtuakseen. Hän antoi heidän huutaa, sitten meni hän itse huutamaan aivan päinvastaiselle suunnalle. Viimein toiset väsyivät, ja tietäen, että parhain keino saada hänet seuraan oli olla häntä etsimättä, huusivat he:
— Hyvästi sitten!
Ja he lähtivät laulaen pois.
Tyttö vimmastui siitä, etteivät toiset hänestä välittäneet. Hän oli tosin koettanut päästä heistä erilleen; mutta hän ei suvainnut, että he jättivät hänet noin helposti. Christophe oli nolo: tämä piilosillaolo tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, oli hänestä kuivanlaista leikkiä; eikä hän suinkaan aikonut käyttää hyväkseen heidän yksinäisyyttään, eikä tyttökään sitä aikonut: kiukuissaan hän unohti Christophen.
— Oh, tämä on jo liikaa, sanoi tyttö iskien yhteen käsiään; että he jättävät minut tänne!
Mutta, sanoi Christophe, itsehän te sitä tahdoitte.
— Enkä tahtonut.
— Tehän menitte heitä pakoon.
— Jos menin heitä pakoon, se ei kuulu heihin. Heidän täytyy minua etsiä. Ja miten olisi käynyt, jos olisin eksynyt…