Ja tyttö heltyi jo surkuttelemaan itseään, miten sitten olisi käynyt… jos olisi käynyt päinvastoin kuin kävi.
— Oh, kyllä nyt heidät läksytän, uhkasi hän. Ja hän lähti menemään suurin askelin pitkin tietä.
Siinä menossa hän muisti Christophen, ja katsoi häneen uudestaan: Mutta nyt oli jo liian myöhäistä, tyttö purskahti nauruun. Pikku pahahenki, joka oli tullut hetki sitten häneen, oli jo mennyt pois. Odottaessaan uuden tuloa katseli hän nyt Christopheen välinpitämättömin silmin. Ja sitäpaitsi hänellä oli nälkä. Vatsa huomautti hänelle, että oli aika saada illallista; hänellä oli kiire yhtyä ravintolassa ystäviinsä. Hän otti Christophea käsipuolesta ja nojautui siihen koko painollaan, voihkaili ja sanoi olevansa uuvuksissa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä vetämästä Christophea perästään pitkin rinnettä alas, juosten, huutaen ja nauraen kuin hullu.
He alkoivat jutella yhtä ja toista. Tyttö sai kuulla, kuka Christophe oli; hän ei tuntenut Christophen nimeä maineelta eikä näyttänyt pitävän hänen muusikon virkaansa juuri kuin keskinkertaisessa arvossa. Christophe sai tietää, että tyttö oli puotineitinä eräässä muotiliikkeessä Kaiserstrassen varrella, (se oli kaupungin hienoin katu); hänen nimensä oli Adelheid, — ystävien kesken Aada. Hänen huviretki-toverinsa olivat eräitä hänen ystäviään, joilla oli toimi samassa liikkeessä kuin hänelläkin, ja sitäpaitsi oli mukana kaksi oikein kunnon nuortamiestä: toinen heistä oli virkailijana Weillerin pankissa ja toinen eräässä suuressa kangaskaupassa. He olivat lähteneet nauttimaan sunnuntaivapaudestaan; olivat päättäneet syödä päivällistä Hauki-nimisessä ravintolassa, josta oli kaunis näköala Rheinille päin, ja palata sitten kaupunkiin laivalla.
Muu seurue oli jo ravintolassa, kun he saapuivat sinne. Aada ei unohtanut kiukutella ystävilleen; hän haukkui heitä, että he olivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan, ja esitteli sitten heille Christophen, sanoen, että tämä herra oli hänet pelastanut. He eivät olleet millänsäkään hänen ruikutuksistaan; mutta Christophen he tunsivat, pankkivirkailija maineelta, ja konttoristi sanoi kuulleensa eräitä hänen säveltämiään kappaleita, — (hänestä oli tarpeen hyräillä heti niistä eräitä kohtia.) Ja seurueen kunnioitus Christophea kohtaan teki vaikutuksensa Aadaan, ja sitä enemmän se seikka, että Myrrha, eräs toinen nuori neiti, kiiruhti hankkimaan herra Hof-Musikus Krafftin suopeutta. Myrrha, — (hänen nimensä oli oikeastaan Hansi, eli Johanna), — oli ruskeaverinen, hänen silmänsä olivat värittömät, otsa luiseva, hiukset lujaan vedetyt, kasvot hiukan kiinalaismalliset, ilmeeltään sirrottavat; mutta muuten hän oli älykkään vilkas eikä vailla viehätystä, kilin-kuonoineen, kullanhohtavine, öljynkiiltävine hipiöineen. Kaikki pyysivät Christophea kunnioittamaan läsnäolollaan heidän ateriaansa.
Christophe ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa kekkereissä; ja kaikki kukkuroivat hänet kohteliaisuuksilla, ja nuo kaksi naikkosta, jotka olivat keskenään hyviä ystävättäriä, koettivat varastaa häntä toisiltaan. Kumpikin he pyrkivät häntä hakkailemaan: Myrrha jäykän juhlallisena, mutta silmät ovelina, hangaten hänen jalkaansa pöydän alla, — Aada aivan julkeasti, antaen kauniiden silmiensä säteillä, kauniin suunsa hymyillä; upean ulkonäkönsä kaikilla keinoilla. Tällainen melkoisen epähieno kiemailu sai Christophen noloksi ja rauhattomaksi. Nuo rohkeat tytöt olivat hänelle aivan uutuuksia, sillä tähän saakka oli hän elänyt pelkästään kotoisten sulottomien olentojen seurassa. Myrrha oli hänestä mieltäkiinnittävä; hän aavisti, että hän oli älykkäämpi kuin Aada; mutta hänen liehivä käytöksensä ja kaksimielinen hymynsä vaikuttivat häneen samalla sekä vetävästi ja luotaan lykkäävästi. Myrrha ei voinut kestää kilpailussa sen elämän ja ilon säteilyn rinnalla, joka Aadasta lähti; ja Myrrha tiesi sen sangen hyvin. Kun hän näki, että hän oli asiansa menettänyt, ei hän enää koettanutkaan, vaan painui itseensä ja hymyili yhä edelleen, ja odotti kärsivällisesti vuoroaan. Aada huomasi jääneensä voittajaksi taistelutanterelle, ja silloin ei hän enää yrittänyt näytellä etujaan; hän oli ryhtynyt tähän kiemailuun etupäässä ystävättärensä kiusalla, hän oli onnistunut siinä, ja oli nyt tyytyväinen. Mutta se leikki oli tempaissut mukaansa hänet itsensäkin. Hän näki Christophen silmissä sytyttämänsä intohimon; ja se intohimo leimautti hänet itsensäkin tuleen. Hän vaikeni, hän jätti joutavat veikistelyt: he katselivat toisiaan hiljaa; he tunsivat huulillaan vielä äskeisen suudelman maun. Silloin tällöin yhtyivät he puuskittain ja hälisevästi toisten retkeilijäin ilveisiin; sitten he vaipuivat jälleen mykkyyteensä, ja katselivat toisiinsa salaa. Viimein he eivät enää katselleetkaan; tuntui aivan kuin he olisivat pelänneet paljastavansa itsensä. Omissa mietteissään he hautoivat kaipuitaan.
Kun ateria loppui, päätti seurue lähteä. Matkaa oli laivalaiturille kaksi kilometriä, metsän halki. Aada nousi ensimmäisenä ylös, ja Christophe seurasi häntä. He odottivat kuistilla, kun toiset pukeutuivat päällysvaatteisiinsa, — seisoivat mitään virkkamatta, vieretysten, sankassa usvassa, jonka läpi tuskin kuulsi portilta ainoa lyhty, mitä ravintolassa oli sytytetty. — Myrrha viivytteli sisässä kuvastimen edessä.
Aada tarttui Christophen käteen ja veti hänet talon seinäviertä pitkin puutarhaan päin, varjoon. He pistäysivät piiloon, erään parvekkeen alle, jonka reunoilta riippui verhona alas villiviini. Raskas pimeys ympäröi heidät. He eivät nähneet edes toisiaan. Tuuli häilytti kuusten latvoja. Christophe tunsi Adan lämpöisten sormien puristavan hänen sormiaan ja kietoutuvan niihin, ja tunsi Aadan povella värisevän heliotroopin tuoksun.
Yhtäkkiä veti Ada häntä puoleensa; Christophen suu osui Aadan tukkaan, jonka usva oli kostuttanut, hän suuteli Aadan silmiä, kulmia, sieraimia, ja hänen täyteläisiä poskipäitään, hänen suupieltään, etsien, löytäen huulet ja takertuen niihin.
Muut olivat lähteneet. Huudettiin: