He menivät pikku puutarhaan. Hiekka narisi heidän askeltensa alla. Pimeässä hapuillen löysivät he portaat. Majatalossa alettiin jo sammuttaa lamppuja, kun he tulivat, Aada kysyi huonetta, Christophe käsipuolessaan. Kamari, johon heidät vietiin, oli puutarhaan päin. Christophe näki, kun hän kumartui katselemaan ulos ikkunasta, joen fosforisen hohteen ja lyhdyn silmän; lyhdyn lasiin lensivät ja murskausivat isosiipiset hyttyset. Ovi painui kiinni. Aada seisoi sängyn vieressä, hymyillen. Christophe ei uskaltanut katsoa häneen. Eikä myöskään Aada katsonut Christopheen, mutta seurasi ripsiensä raosta jokaista hänen liikettään. Permanto narisi joka askeleella. Talossa kuului pieninkin hiiskahdus. He istahtivat sänkyyn, ja syleilivät toisiaan vaieten.
Lekuttava lyhdyn kuulto puutarhassa on sammunut. Kaikki on sammunut…
Yö… Pohjaton syvyys… Ei valoa, ei tietoa… Olemassaoloa vaan. Olemisen voima, outo ja kalvava. Kaikkivaltias ilo. Raivoava ilo. Ilo, joka nielee olemuksen niinkuin avaruus kiven. Himon pyörre, se sieppaa ajatuksen kuiluunsa. Järjetön, juovuttava sokeain ja päihtyneitten maailmoiden Laki, maailmoiden, jotka kiertävät yössä…
On yö… Heidän hengityksensä sulaa yhdeksi… Kahden toisiinsa raukeavan ruumiin kultainen lämpö, pohjaton horros, siihen he molemmat syöksyivät… yö, johon sisältyvät monet yöt, hetkiä, jotka ovat vuosisatoja, sekunteja, jotka ovat kuolema… Yhteisiä unia, suljetuin luomin hiiskuttuja sanoja, suloisia ja salavihkaisia kosketuksia paljain jaloin, jotka etsivät toisiaan puoliunessa, kyyneleitä ja naurua, autuutta rakastaa toisiaan kaiken tyhjyydestä, jakaa yhdessä unen tyhjyys; kiehuvia kuvia, jotka häilyvät aivoissa, kiihkeästi pauhaavan yön harha-aistimuksia… Rhein liplattaa talon seinävieressä, lahden poukamassa; kauempaa kuuluvat sen laineiden äänet aallonmurtajan luota kuin hietikkoon lankeava sadekuuro. Laivan lauttasilta ratisee ja uikahtelee veden paineesta. Ketjut, joilla se on rantaan kiinnitetty, höltyvät ja niiden kuluneet rautaniveleet kilahtelevat. Virran ääni kohoaa, se täyttää kamarin. Vuode on ikäänkuin venhe. Heitä viedään yhdessä, vieretysten, huimaavaa virtaa, — tyhjyyden päällä, niinkuin leijailevia lintuja. Yö tulee yhä mustemmaksi, syvyys syvemmäksi. He pusertuvat rajummin toisiaan vasten. Aada itkee, Christophen tietoisuus katoaa, he vaipuvat molemmat yön aaltojen alle…
Yö… Kuolema… — Miksi enää nousta eloon?…
Sarastuksen heikko valo sipuu kosteita ruutuja. Elämän tuike syttyy hervonneissa ruumiissa. Christophe herää. Aadan silmät katselevat häntä. Heidän päänsä lepäävät samalla pielustalla. Heidän käsivartensa kietovat toisiaan. Huulet koskevat toisiinsa. Kokonainen elämä kulkee muutamassa minutissa; auringonpaiste, suuruuden, tyyneyden päivät…
"Missä olen? Ja olenko minä kaksi? Olenko minä vielä olemassa? En tunne olemustani. Äärettömyys minut ympäröi; minun sieluni on kuin mahtavan kuvapatsaan: levein, tyynin silmin, täynnä jumalaista rauhaa…"
He uupuvat jälleen unen vuosisataiseen helmaan. Ja sarastuksen kotoiset äänet, kaukaisten kellojen soitto, ohitsekulkeva venhe, kaksi vettätippuvaa airoa, maantieltä kuuluvat askeleet hivelevät ja hyväilevät häiritsemättä heidän nukahtanutta onneaan, muistuttaen heille, että he elävät ja antaen heidän siitä nauttia…
Ikkunan editse pärskytellen kulkeva höyrylaiva tempaisi Christophen valveille hänen horteestaan. He olivat päättäneet lähteä täältä kello seitsemän, ennättääkseen ajoissa kaupunkiin tavallisiin toimiinsa. Christophe supatti:
— Kuulitko?