Aada ei avannut silmiään, hän hymyili, hän kurotti huuliaan, hän koetti syleillä Christophea, sitten antoi hän päänsä hervahtaa Christophen olkapäätä vasten… Ikkunaruutujen takana näkyi väikkyvän valkeaa taivasta vasten laivan savutorvi, tyhjä komentosilta, ja mustaa, tupruavaa sauhua. Christophe vaipui uudestaan horteeseen…
Meni tunti Christophen huomaamatta. Kuullessaan kellon lyövän, ponnahti hän hämmästyneenä ylös:
— Aada! sanoi hän hiljaa ystävättärensä korvaan. No, nouse nyt, toisti hän. Kello on jo kahdeksan.
Aadan silmät olivat yhä kiinni, hän rypisti ärtyneenä kulmakarvojaan ja suutaan.
— Oh, anna minun nukkua! sanoi hän.
Ja irtautuen Christophen käsistä ja huokaisten uupumuksesta hän käänsi
Christophelle selkänsä ja nukkui toiselle kupeelleen.
Christophe loikoi hänen vieressään. Yhtätasainen lämpö vieri heidän kummankin ruumiissa. Christophe alkoi uneksia. Hänen verensä virtasi levein ja rauhallisin lainein. Hänen kirkkaat aistinsa ottivat pienimmätkin vaikutukset vastaan vapaasti, raikkaasti. Hän nautti voimastaan ja nuoruudestaan. Hän tunsi tietämättänsä olevansa mies. Hän hymyili onnellensa, hän tunsi olevansa yksin: yksin, niinkuin hän oli aina ollut, yksinäisempi ehkä kuin ennen, mutta aivan suruton, jumalaisen yksinäinen. Ei kuumetta enää. Ei varjoja. Luonto sai avoimena heijastua hänen päilyvään sieluunsa. Loikoen selällään, kasvot ikkunaan päin, tähystellen valoisien usvain läpi säteilevään ilmaan hän hymyili:
— Ah, hyvä on elää!…
Elää!… Venhe kulki ohitse… Hän ajatteli yhtäkkiä niitä, jotka eivät enää eläneet, erästä venhettä, jossa he olivat olleet yhdessä, he, Christophe ja — hän — … Hän?… Ei tuo, joka nukkuu hänen vieressään. Vaan hän, ainoa, rakastettu, pikku vainaja-raukka. — Mutta mitä tuo tuossa sitten on? Kuinka hän on tuossa? Miten ovat he tulleet tähän huoneeseen, tähän vuoteeseen? Christophe katselee häntä, hän ei häntä tunne: hän on vieras; eilisaamuna ei vielä Aadaa hänelle ollut olemassa. Mitä hän Aadasta tietää? — Hän tietää, ettei Aada suinkaan ole älykäs, tietää, ettei hän ole hyvä. Tietää, ettei hän ole kauniskaan tällä hetkellä: hänen kalpeiksi valahtaneet ja unesta pöhöttyneet kasvonsa ja hänen matala otsansa, hänen suunsa, joka hengittää, on unessa auki, hänen paisuneet ja törröttävät huulensa, jotka ovat kuin kuolleen kalan. Christophe tietää, ettei hän häntä rakasta. Ja kirpeä tuska viiltää hänen lävitseen, kun hän ajattelee, että hän on suudellut noita vieraita huulia, aivan ensi hetkellä; että hän on ottanut tuon kauniin, välinpitämättömän ruumiin, jo ensimmäisenä yönä sen päivän jälkeen, jolloin he tapasivat toisensa; — ja että hän oli nähnyt erään toisen olennon elävän ja kuolevan lähellään uskaltamatta koskaan sivellä hiljaa hänen tukkaansa, saamatta enää koskaan tuta hänen olemuksensa suloista tuoksua, olennon, jota hän rakasti. Siitä olennosta ei ollut enää mitään. Kaikki on kadonnut. Maa on häneltä kaikki riistänyt. Hän ei ole vainajaa varjellut…
Ja kun Christophe nyt kumartui aavistuksettoman nukkujan puoleen ja eritteli hänen piirteitään, katseli häntä pahoin silmin, niin tunsi Aada hänen katseensa. Hän tuli rauhattomaksi, kun näki Christophen tarkastelevan itseään, hän ponnisti tahtonsa ja sai avatuksi raskaat luomensa ja hymyili; ja hän virkkoi epämääräisellä äänellä, kuin heräävä lapsi: