— Älä katso minua, minä olen ruma… Aada hervahti jälleen voittamattomaan uneen, hymyili vielä, sopersi:
— Oh, minua niin… nukuttaa!… Ja unet veivät hänet mukanaan.
Christophe ei voinut olla nauramatta; hän suuteli hellästi Aadan huulia ja lapsimaista nenää. Sitten katseli hän vielä hetken tuota kookasta nukkuvaa pikkutyttöä, nousi istualleen ja harppasi hänen ruumiinsa ylitse hiljaa pois vuoteesta. Aada huokaisi ikäänkuin helpotuksesta, kun Christophe lähti, ja oikaisihe makaamaan pitkin pituuttaan, poikittain leveässä sängyssä. Christophe varoi häntä herättämästä ja pukeutui kovin hiljaa, vaikka se olikin tarpeetonta; ja kun hän tuli valmiiksi, istahti hän tuolille ikkunan ääreen ja katseli usvaista ja huuruavaa jokea, joka kieri aivan kuin jäisenä. Ja hän vaipui horrosmaiseen unelmaan, jossa väikkyi haikean pastoraalin säveleitä.
Välistä avasi Aada silmiään, tirkisteli Christopheen, ei näyttänyt heti aivan häntä tuntevan, hymyili hänelle, ja siirtyi unesta toiseen. Hän kysyi Christophelta, mitä kello oli.
— Neljännestä vaille yhdeksän. Aada aprikoi unen horteessaan:
— Mitä se… neljännestä vaille yhdeksän?
Puoli kymmenen hän venyttelihe, huokaisi ja sanoi, että hän nousee ylös.
Kello tuli kymmenen, ennenkuin hän liikahtikaan. Hän suututtelihe:
— Taas kello!… Aina se… aika menee…
Christophe nauroi ja tuli istumaan sängyn reunalle hänen luokseen. Aada kietoi kätensä hänen kaulaansa, ja kertoi hänelle, mitä unia hän oli nähnyt. Christophe ei kuunnellut liioin ja keskeytti silloin tällöin hellällä sanasella, mutta Aada pyysi häntä olemaan hiljaa, ja jatkoi sangen vakavana, ikäänkuin mitäkin ylen tärkeitä asioita: