— Hän oli ollut juhlapäivällisillä: siellä oli suurherttua; Myrrha oli, ihan totta, New Foundlandin koira… ei, ei, hän oli kähärävillainen lammas ja tarjoili pöydässä… Aada oli keksinyt keinon, miten kohota maasta ylös, kävellä, tanssia, loikoa ilmassa. Kuulehan nyt: se oli aivan yksinkertaista: ei tarvinnut muuta kuin… niin ja noin…; ja siinä se.
Christophe naureskeli hänelle. Myöskin Aada nauroi, hiukan närkästyneenä, että Christophe nauroi. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi Christophelle:
— Ah, sinä et mitään ymmärrä!…
He nauttivat aamiaisensa vuoteella, söivät yhteisellä lusikalla samasta vadista.
Aada nousi viimein ylös; hän heitti yltään peitot, solautti kauniit, komeat, valkeat jalkansa ja kaunismuotoiset, lihavat säärensä sängystä ja laskeutui seisomaan sängynmatolle. Sitten hän istahti hiukan henkäistäkseen ja katseli jalkateriään. Viimein hän löi käsiään yhteen ja käski Christophea menemään ulos, ja kun Christophe ei hätäillyt, tarttui hän häntä olkapäihin ja työnsi ulos ovesta ja väänsi sen lukkoon.
Kun Aada sitten oli kelpo tavalla kuhnaillut, katsellut ja venytellyt jokaista kaunista jäsentänsä, lauleskellut peseytyessään kokonaisen hempeätunteisen Liedin, jossa oli neljätoista värssyä, heittänyt vettä ikkunaan Christophen kasvoja kohti, sillä Christophe naputti siellä ruutuun, ja temmaissut lähdettäessä puutarhasta viimeisen ruusun, menivät he laivaan. Usva ei ollut vielä haihtunut; mutta aurinko säteili sen läpi; leijuttiin kautta maitomaisen-vaalean valon. Aada istui Christophen kanssa laivan perällä, unisen ja äreän näköisenä, kiukutteli, että valo pisti häntä silmiin, että hänen päätänsä särkee koko päivän. Ja kun Christophe ei käsittänyt näitä vaikerruksia vakavasti, painautui Aada mököttämään. Hänen luomensa olivat tuskin auki, ja hän oli huvittavan arvokkaan näköinen, niinkuin lapset herätessään. Mutta kun seuraavalla laiturilla muuan hieno vallasnainen tuli ja istuutui lähelle häntä, niin hän kirkastui heti ja koetti puhella Christophelle tunnelmallisesti ja sivistyneesti. Hän puhutteli nyt Christophea juhlallisen jäykästi sanalla "te". Christophe aprikoi, mitä Aada sanoisi kauppansa omistajattarelle, kun oli nyt näin myöhästynyt. Aada ei ollut siitä millänsäkään.
— Turhia, tämä ei ole ensi kertaa.
— Mitenkä niin?…
— Että olen myöhästynyt, vastasi Aada kysymyksestä harmissaan.
Christophe ei uskaltanut kysyä syytä, miksi Aada oli sillä tavoin ennen myöhästynyt.