— Minä en tarvitse tuomareita.
— Syytä siis minua siitä, että sinua suosin ja rakastan, virkkoi
Christophe hellästi, rauhoittaakseen häntä.
Aada antoi ottaa itsensä syliin ja soipa Christophelle hymynkin ja salli hänen suudella itseään. Mutta tuokion päästä, kun Christophe luuli jo hänen unohtaneen asian, kysyi hän levottomana:
— Mikä se ruma on, jota sinä minussa näet?
Christophe varoi sitä hänelle sanomasta; hän vastasi pelkurimaisesti:
— Minä en näe sinussa mitään rumaa. Aada aprikoi hetken, hymyili ja sanoi:
— Kuulepas, Christli, sinä olet sanonut, että sinä et pidä valheesta?
— Minä halveksin sitä.
— Siinä olet oikeassa, virkkoi Aada, minä myöskin sitä halveksin.
Muuten: ole aivan huoletta, minä en valhettele koskaan.
Christophe katsoi häneen: Aada oli vilpitön. Moinen tiedottomuus teki
Christophen aseettomaksi.